Heik­ki Aar­ni­pu­ro sam­mut­ti pala­vaa met­sää Ruot­sis­sa

JäŠlkisammutustöšissäŠ palaneen ja palamattoman alueen rajalla. Palanutta maastoa jatkui Heikki Aarnipuron mukaan silmŠänkantamattomiin.

Hei­nä­kui­se­na maa­nan­tai­na Heik­ki Aar­ni­pu­ro sai puhe­lun Lapin met­sä­pal­ve­luil­ta, soit­ta­ja kysyi haluai­si­ko Aar­ni­pu­ro läh­teä Ruot­siin sam­mut­ta­maan met­sä­pa­lo­ja.

– Ajat­te­lin asian niin, että jos meil­lä palai­si, toi­voi­sin että siel­tä tul­tai­siin aut­ta­maan, Aar­ni­pu­ro sanoo.

Var­hain seu­raa­va­na päi­vä­nä hän hyp­pä­si Oulus­ta läh­te­neen palo­ka­lus­to­kul­je­tuk­sen kyy­tiin. Ensin men­tiin Kemiin lyhyeen kou­lu­tuk­seen ja siel­tä edel­leen yli tuhan­nen kilo­met­rin pää­hän Sve­gin kylään Ruot­siin.

Nyt jo eläk­keel­lä ole­va Heik­ki Aar­ni­pu­ro tun­tee met­sän ja tulen työ­elä­mäs­tään, sil­lä hän on teh­nyt pal­jon met­sän­hoi­dol­lis­ta kulo­tus­ta. Sen lisäk­si Aar­ni­pu­ro on ollut muka­na sam­mut­ta­mas­sa muu­ta­maa maas­to­pa­loa Suo­mes­sa.

Heik­ki Aar­ni­pu­ro viet­ti rei­lun vii­kon jŠälkisammuttamassa metsŠŠää Kes­ki-Ruot­sis­sa sijait­se­vas­sa Sve­gin kylŠässäŠ.

– Kemis­sä kävin Veli-Mat­ti Sal­men avus­tuk­sel­la lyhyen työn­joh­ta­jil­le ja ohjaa­jil­le tar­koi­te­tun kou­lu­tuk­sen ja pai­kan pääl­lä Sve­gis­sä saim­me ohjeis­tus­ta.

Kemis­tä Aar­ni­pu­ro liit­tyi Rova­nie­mel­tä läh­te­nee­seen 10 hen­gen seu­ru­ee­seen. Sve­gis­sä mukaan liit­tyi myös ryh­mä Vaa­sas­ta sekä Viros­ta.

– Meno­mat­ka oli aika jän­nit­tä­vä, kun ei tien­nyt yhtään, mitä siel­lä on vas­tas­sa. Tun­ti ennen kuin olim­me peril­lä, alkoi savun haju tul­la sisäl­le autoon.

Aar­ni­pu­ro viet­ti Ruot­sin met­sis­sä rei­lun vii­kon. Takai­sin Suo­mes­sa ryh­mä oli ensim­mäi­nen päi­vä elo­kuu­ta. Päi­vät paloa­lu­eel­la eivät olleet help­po­ja.

– Met­säs­sä vie­tet­tiin 12 tun­tia päi­väs­tä. Ilman läm­pö­ti­la oli koko ajan jois­sain 29–32 cel­siusas­teen välil­lä, hän ker­too.

Aar­ni­pu­ro ryh­mi­neen teki alu­eel­la pää­asias­sa jäl­ki­sam­mu­tus­töi­tä.

– Haim­me maas­tos­ta palo­pe­säk­kei­tä, saha­sim­me nii­tä auki, sam­mu­tim­me ne, jos sii­hen käsin pys­tyim­me tai mer­kit­sim­me rei­tin palo­pe­säk­keen luo palo­kun­taa var­ten.

Tuho­jen laa­juus sel­vi­si Aar­ni­pu­rol­le vas­ta pai­kan pääl­lä.

– Pala­nut alue, jos­sa me lii­kuim­me oli 1 000 heh­taa­ria. Muu­al­la Ruot­sis­sa paloi 40 kes­ke­ne­räis­tä tuli­pa­loa.

Huo­li uudel­leen syt­ty­mi­ses­tä

Suu­rim­man ris­kin jäl­ki­sam­mu­tus­töi­hin toi­vat pys­tyyn­pa­la­neet puut, joi­den kaa­tu­mis­ris­ki oli suu­ri.

– Kos­kaan ei men­ty yksin mihin­kään, ja joku tark­kai­li jat­ku­vas­ti ympä­ris­töä. Myös tei­den var­sil­ta piti kaa­taa pui­ta, jot­ta ne eivät kaa­tui­si auto­jen pääl­le, Aar­ni­pu­ro ker­too.

Palo­kun­ta oli Aar­ni­pu­ron mukaan huo­lis­saan myös maan uudel­leen­syt­ty­mi­ses­tä, sil­lä puis­ta tip­pu­neet ruti­kui­vat neu­la­set muo­dos­ti­vat maan pääl­le hel­pos­ti syt­ty­vän maton.

– Maa oli kun­tan alla niin kui­vaa, että se oikein pöli­si.

Töi­tä vai­keut­ti­vat lisäk­si epä­ta­sai­nen ja han­ka­la­kul­kui­nen maas­to sekä sam­mu­tus­ve­den vähäi­syys.

– Ojat ja purot oli­vat kui­vu­neet. Alu­eel­la vet­tä löy­tyi ainoas­taan muu­ta­mas­ta pie­nes­tä lam­mes­ta, Aar­ni­pu­ro sanoo.

Paloau­to­jen lisäk­si vet­tä pala­vaan met­sään saa­tiin heli­kop­te­reis­ta tiput­ta­mal­la. Aar­ni­pu­ron ryh­mä työs­ken­te­li kah­den heli­kop­te­rin kans­sa.

Vet­täŠ pudo­tet­tiin paloa­lueil­le heli­kop­te­ris­ta. Maas­sa oli­joi­den tehtŠävŠänäŠ oli ohja­ta vesi­kuu­tiot oike­aan koh­taan.

– Mei­dän maas­sa ole­vien sam­mut­ta­jien ja heli­kop­te­rin pilo­tin piti ope­tel­la yhtei­nen merk­ki­kie­li. Päi­vä sii­hen meni, mut­ta sit­ten alkoi­vat vesi­kuu­tiot tip­pua oikei­siin koh­tiin, Aar­ni­pu­ro ker­too.

Vih­doin vii­kon lopus­sa kau­an kai­vat­tu sade toi hel­po­tus­ta tilan­tee­seen ja hävit­ti savun hajun ilmas­ta.

Toi­min­tatavois­sa ero­ja

Ruot­sin palo­kun­nan ja suo­ma­lai­sen ryh­män lisäk­si Sve­gis­sä pala­vaa maas­toa oli sam­mut­ta­mas­sa palo­kun­tia Nor­jas­ta ja Puo­las­ta sekä pai­kal­la oli muu­ta­mia vapaa­eh­tois­ryh­miä. Jois­sa­kin asiois­sa pai­kal­li­sen palo­kun­nan toi­min­ta ihme­tyt­ti Aar­ni­pu­roa.

– He käyt­ti­vät pel­käs­tään pape­ri­sia kart­to­ja. Me taas lata­sim­me säh­köi­set kar­tat puhe­li­miim­me saman­tien. Eri­lais­ta oli myös se, että palo­kun­ta pysyi tien var­res­sa, eikä itse jal­kau­tu­nut met­sään.

– Kun pyy­sim­me palo­kun­nal­ta apua jon­kin pesäk­keen sam­mut­ta­mi­seen ja he eivät voi­neet läh­teä aut­ta­maan, niin tote­sim­me, että sit­ten me hoi­dam­me pesäk­keen itse. Sii­tä tuli lause, jos­ta he mei­dät muis­ta­vat.

Aar­ni­pu­ro arvioi, että jos tämän kal­tai­sia kesiä tulee jat­kos­sa­kin, niin iso­jen maas­to­pa­lo­jen mää­rä kas­vaa.

– Toi­vot­ta­vas­ti tilan­ne ei meil­lä kos­kaan pää­se noin pahak­si. Suo­mes­sa palo­kun­nan toi­min­ta­ta­vat ovat hie­man eri­lai­set ja mei­dän tie­verk­kom­me on ehkä hiu­kan parem­pi, Aar­ni­pu­ro sanoo.

Suu­rien maas­to­pa­lo­jen ehkäi­se­mi­sek­si voi­si teh­dä Suo­mes­sa­kin hänen mukaan­sa enem­män. Hyvä­kun­toi­set ja kat­ta­vat kul­ku­rei­tit takaa­vat sen, että palo­kun­ta on palo­pai­kal­la nopeas­ti, myös vesi­paik­ko­ja lisää­mäl­lä leviä­mi­sen ris­kiä pie­nen­ne­tään.

– Maa­no­mis­ta­jil­la on täs­sä iso vas­tuu.