Har­taus: Anna meil­le rauhasi

Sain muu­ta­ma päi­vä sit­ten kuun­nel­tua lop­puun Tuo­mas Kyrön kir­jan Alek­si Suo­mes­ta. Kir­ja ker­too ammat­ti­so­ti­laas­ta, joka Rans­kan muu­ka­lais­le­gioo­nan ja Suo­men varus­mies­pal­ve­luk­sen kaut­ta pää­tyy soti­maan Ukrainaan.

Voi­si kuvi­tel­la, että ammat­ti­so­ti­las ihan­noi­si sotaa ja väki­val­taa, mut­ta kir­jan perus­teel­la aina­kin Alek­sin aja­tuk­set ovat päin­vas­tai­sia. Ei hän haluai­si tap­paa ketään. Sota on hulluutta.

Tajusin kir­jaa kuun­nel­les­sa­ni, että täs­tä päi­väs­tä syn­ty­mää­ni on pidem­pi aika kuin syn­ty­mäs­tä­ni sotien päät­ty­mi­seen Suo­mes­sa. Mitä ihmet­tä? Kun olen ollut lap­si 80-luvul­la, on sota-aika ollut mel­kein nur­kan taka­na. En tajun­nut sitä sil­loin, vaik­ka kaik­ki iso­van­hem­pa­ni oli­vat sotaveteraaneja.

Ei sodas­ta juu­ri puhut­tu. Ukil­la oli jalas­saan muis­to­na luo­ti tai kra­naa­tin­sir­pa­le, se tun­tui kova­na nahan alla. Mum­mo­lan sei­näl­lä oli maa­laus mum­mon sodas­sa kaa­tu­nees­ta vel­jes­tä, talon ainoas­ta pojas­ta. Hänes­tä puhut­tiin jos­kus. Hänes­tä oli kuva lumi­pu­vus­sa Man­na­kor­pi ‑nimi­sen kor­sun edes­sä. Mum­mo­las­sa oli myös ollut sota-aika­na töis­sä aina­kin yksi venä­läi­nen sotavanki.

Kun uusi Tun­te­ma­ton soti­las elo­ku­va ilmes­tyi, kävin kat­so­mas­sa sen elo­ku­va­teat­te­ris­sa. Oli jou­lun­ai­ka, ehkä Tapa­nin­päi­vä. Elo­ku­va oli tun­tei­den vuo­ris­to­ra­ta, jos­sain koh­ti nau­rat­ti, enem­män kui­ten­kin itket­ti. Kun pois­tuin teat­te­ris­ta kaup­pa­kes­kuk­seen, olo oli epä­to­del­li­nen. Kai­ut­ti­mis­ta tul­vi yli­pir­te­ää jou­lu­musiik­kia ja minä pidät­te­lin itkua. Mik­si rea­goin niin voi­mak­kaas­ti? Ehkä vas­ta sil­loin tajusin, mitä iso­van­hem­pa­ni oli­vat jou­tu­neet käy­neet läpi. He tais­te­li­vat meil­le itse­näi­syy­den ja rauhan.

Mitä itse­näi­syys oikeas­taan tar­koit­taa? Se on arki­nen lah­ja, joka näkyy sii­nä, että saam­me elää rau­has­sa, puhua omaa kiel­täm­me, päät­tää omis­ta asiois­tam­me ja raken­taa tule­vai­suut­ta vapaas­ti. Samal­la se on myös vel­vol­li­suus, kut­su käyt­tää vapaut­ta vii­saas­ti ja oikeudenmukaisesti.

Raa­mat­tu kehot­taa mei­tä ”elä­mään rau­has­sa kaik­kien kans­sa, jos se on tei­dän val­las­san­ne” (Room.12:18). Kris­ti­tyn vel­vol­li­suus on pyr­kiä rau­haan ja sopuun. Rau­han raken­ta­mi­nen alkaa pie­nis­tä sanois­ta ja teois­ta. ”Kar­ta pahaa ja tee hyvää, pyri sopuun, raken­na rau­haa” (Ps. 34:15). Rau­ha ei ole vain sodan puut­tu­mis­ta, vaan sitä, että jokai­nen voi tun­tea itsen­sä arvok­kaak­si ja olon­sa tur­val­li­sek­si. Rau­ha syn­tyy sii­tä, miten kat­som­me tois­ta ihmis­tä; näem­me­kö hänet vas­tus­ta­ja­na vai lähim­mäi­se­nä, Juma­lan luo­ma­na ihmeenä.

Toden­nä­köi­ses­ti sodat eivät kos­kaan tule lop­pu­maan maa­il­mas­ta. Kris­tuk­ses­sa meil­lä on kui­ten­kin toi­vo parem­mas­ta. Kun tule­va­na itse­näi­syys­päi­vä­nä syty­tän kynt­ti­lät ikku­nal­le, muis­tan rukouk­ses­sa­ni kaik­kia nii­tä, jot­ka ovat jou­tu­neet tai jou­tu­vat edel­leen tais­te­le­maan rau­han ja itse­näi­syy­ten­sä puolesta.

Anna meil­le rau­ha­si, Her­ra, tänään­kin. Älä hyl­kää kan­saa­si kos­kaan vaaroihin.

Sil­lä vain sinä voit, sil­lä vain sinä voit elä­mäm­me var­jel­la, Her­ra, tänäänkin.

Anna meil­le vapaus, Her­ra, tänään­kin. Anna meil­le luot­ta­mus sinun voimaasi.

Sil­lä vain sinä voit, sil­lä vain sinä voit roh­keu­den lah­joit­taa, Her­ra, tänäänkin.

Anna meil­le iloa, Her­ra, tänään­kin elä­mäm­me lah­jois­ta pienimmistäkin.

Sil­lä vain sinä voit, sil­lä vain sinä voit elä­mäm­me uudis­taa, Her­ra, tänäänkin.

Vir­si 514

Kat­ri Sil­lan­pää, nuo­ri­so­työ­noh­jaa­ja, Iin seurakunta