Epi­lep­sia vei unel­ma­ni len­tää hävittäjää

Sai­raa­la­huo­nees­sa odo­tus tii­vis­tyy het­ki het­kel­tä. Kuu­len ainoas­taan moni­to­rin tasai­sen piip­pauk­sen. Yhtäk­kiä ovi avau­tuu. Lää­kä­ri astuu huo­nee­seen ja tote­aa: ”Joo­na, tulok­sis­ta käy ilmi, että sinul­la on epilepsia.”

Vuo­si aikai­sem­min olin aset­ta­nut itsel­le­ni kirk­kaan tavoit­teen. Kut­sun­to­jen lähes­tyes­sä tie­sin hakeu­tu­va­ni len­to­re­ser­viup­see­ri­kurs­sil­le. Se vei­si koh­ti hävit­tä­jän ohjaa­moa ja var­maa uraa. Minua kieh­toi­vat nopeat pää­tök­set, len­to­tek­nii­kat ja tiimityöskentely.

Har­joit­te­lin mää­rä­tie­toi­ses­ti, paran­sin uin­tien­nä­tyk­siä­ni ja vah­vis­tin kun­toa­ni. Luin kir­jan ”Hor­net-len­tä­jä” ja lähe­tin moti­vaa­tio­kir­jeen heti, kun haku auke­si. Pää­sin läpi ensim­mäi­ses­tä vai­hees­ta. Olin oikeal­la tiellä.

Sit­ten tun­tui kuin joku oli­si vetä­nyt maton jal­ko­je­ni alta. Kuu­lin ole­va­ni epi­lep­tik­ko. Sai­raus vei minul­ta polun, jota olin raken­ta­nut tii­li tii­lel­tä. Yksi kysy­mys alkoi pyö­riä pääs­sä­ni ilman vas­taus­ta: mik­si juu­ri minä?

Diag­noo­si pakot­ti pun­nit­se­maan, mihin todel­la kyke­nen. Se on ollut välil­lä epä­mu­ka­vaa, mut­ta samal­la anta­nut minul­le itse­luot­ta­mus­ta nous­ta vas­toin­käy­mis­ten ylä­puo­lel­le. Sai­raus on vain osa sitä, kuka olen. Olen myös valo­ku­vaa­ja, kun­toi­lufriik­ki, yrit­tä­jä ja ikui­nen oppija.

Epi­lep­sian myö­tä olen saa­nut syvem­män ymmär­ryk­sen sii­tä, mil­lais­ta on kuu­lua nuor­ten jouk­koon, jon­ka arkea rajoit­taa sai­raus. Se on teh­nyt minus­ta empaat­ti­sem­man. Ja jos kir­joi­tuk­se­ni voi aut­taa jota­ku­ta nuor­ta, sil­loin se on sen arvois­ta, että minun yksi­tyi­syy­te­ni hie­man kärsii.

Sanon­ta kuu­luu: ”Jos suun­ni­tel­ma A kaa­tuu, onnek­si aak­ko­sis­sa on vie­lä 28 kir­jain­ta.” Tämä oli minun A‑kirjaimeni.

Joo­na Kar­ja­lai­nen, 19, Haukipudas