His­to­riam­me ympäristökatastrofeista

Jar­mo Ala­siu­ruan kir­joi­tus tuu­li­voi­mas­ta (Ran­ta­poh­ja, 26.9.2025) toi ansiok­kaas­ti esiin tuon kas­va­van ja luon­to­ka­toa lisää­vän ener­gia­muo­don ympä­ris­tö­vai­ku­tuk­sia. Isot tuu­li­puis­tot alka­vat olla koh­ta­lai­nen mai­se­ma­hait­ta Perä­me­ren alu­eel­la, ja kor­keim­mat yksi­köt voi­vat vai­kut­taa muut­to­lin­tu­jen len­to­reit­tei­hin, esi­merk­ki­nä ark­ti­set vesi­lin­nut. Lii­ka on lii­kaa myös met­sä­au­to­tei­neen ja sora­tar­pei­neen, melui­neen ja poro­lai­dun­ten pirstaloitumisineen.

Poh­joi­sen luon­non ystä­vä ei ole vält­ty­nyt huo­maa­mas­ta uusia, ”val­ta­kun­nan­verk­ko­na” pide­tyn suur­jän­ni­te­lin­jan rin­nal­le tul­lei­ta yhte­näi­set met­sä­alu­eet pirs­to­vaa, kul­ki­jal­le vaa­ral­li­sia ja ympä­ris­töön ras­kas­me­tal­le­ja valut­ta­via suur­jän­ni­te­lin­jo­ja haa­rau­tu­mis­koh­ti­neen. Tämä Poh­jois-Poh­jan­maal­la­kin noin 50–70 met­rin levyi­nen ja sato­ja kilo­met­re­jä pit­kä lin­ja on raken­net­tu juu­ri tuu­li­voi­man sää­tö­jen takia; yhteen­sä tuu­li­voi­ma­tar­peen takia on arvioi­tu tar­vit­ta­van 5 200 km suur­jän­ni­te­lin­jaa ja 200 uut­ta säh­kö­ase­maa ympä­ri Suo­men (Yle 17.10.2022). Tämä on mas­sii­vi­nen maan­käy­tön muu­tos, joka osal­taan kiih­dyt­tää luon­to­ka­toa ja vähen­tää met­sien moni­nais­käyt­töä, sil­lä suur­jän­ni­te­lin­jo­jen alla ei voi enää mar­jas­taa ja metsästää.

Seik­ka, seu­raa­ko mik­ro­muo­vis­ta väi­te­tyn kal­tais­ta kemi­kaa­lion­gel­maa, näh­dään jah­ka Ala­siu­ruan mai­nit­se­mat ruot­sa­lais­ten tut­ki­muk­set val­mis­tu­vat. Tois­tai­sek­si ylen­palt­ti­ses­ta mik­ro­muo­vi­kuor­mas­ta ei ole kovin suur­ta näyt­töä ja eräi­den pie­nem­pien tuu­li­puis­to­jen lie­peil­lä, jois­sa muu maan­käyt­tö ei ole muut­tu­nut rat­kai­se­vas­ti, tava­taan mel­ko lail­la samaa eläi­mis­töä kuin ennen tor­nin ole­mas­sao­loa­kin. Tuu­li­voi­ma voi­daan­kin näh­dä koh­ta­lai­sen puh­taa­na ja fos­sii­li­va­paa­na ener­gian tuo­tan­to­muo­to­na, mut­ta koh­tuut­to­man suu­ria pin­ta-alo­ja ja jäl­leen ker­ran sää­tö­voi­maa edellyttävänä.

Kan­nan­o­ton otsik­ko oli kui­ten­kin yliam­pu­va: täl­lä tavoin unoh­de­taan eräät aiem­mat Suo­men his­to­rian ympä­ris­tön pilaa­mi­set. Vesi­voi­ma ja teol­lis­tu­mi­nen tuho­si aika­naan sato­jen jokien lohi‑, tai­men ja sii­ka­kan­nat ja muun jokie­liös­tön, vii­mei­sim­pä­nä sota­kor­vaus­ten mak­sa­mis­kii­rees­sä hukat­tiin Kemi‑, Ii- ja Oulu­jo­kien ainut­laa­tui­set lohikalakannat.

Soi­den ojit­ta­mi­nen pila­si mene­te­tyn suo­luon­non lisäk­si ala­puo­li­sis­sa jois­sa ja jär­vis­sä kalo­jen kutu­poh­jat ja rapu­kan­nat, tuot­ti neliö­ki­lo­met­reit­täin pusi­koi­tu­vaa vesi­jät­töä, tum­men­si vedet vuo­si­kym­me­nik­si ääre­vöit­täen samal­la tul­va- ja kui­vuus­kausia. Mai­ni­tuis­ta suu­ren mit­ta­kaa­van ympä­ris­tö­on­gel­mis­ta jom­pi kum­pi voi­si olla “lähi­his­to­riam­me suu­rin ympä­ris­tö­ka­ta­stro­fi” unoh­ta­mat­ta aivan lähi­men­nei­syy­des­sä ole­via kai­van­nais­teol­li­suu­den ongelmia.

Syyt­te­ly jäl­ki­kä­teen ei kui­ten­kaan auta vaik­ka­pa met­sä- ja tur­ve­ta­lou­den jäl­kien kor­jaa­mi­ses­sa: jo 1970 luvul­la oli ole­mas­sa pie­ni ympä­ris­tö­lii­ke, joka toi esil­le soi­den oji­tus­buu­min hait­ta­vai­ku­tuk­sia. Nyt­tem­min soi­den ja jokien ennal­lis­ta­mis­toi­mia teh­dään jo ansiok­kaas­ti, jos­kin vie­lä riittämättömästi.

Suur­ten jokien val­jas­ta­mi­nen täy­del­li­ses­ti ener­gia­tuo­tan­non tar­pei­siin teh­tiin aika­naan hyvin kriit­ti­ses­sä tilan­tees­sa, jota nyky­pol­vien on vai­kea käsit­tää. Itä­naa­pu­rin läi­mäyt­tä­mät sota­kor­vauk­set vaa­ti­vat ras­kaan teol­li­suu­den pol­kai­se­mis­ta lähes tyh­jäs­tä, ja alue­luo­vu­tus­ten vuok­si Suo­mi menet­ti kym­me­niä pro­sent­te­ja tuon aikai­ses­ta säh­kön­tuo­tan­to­ka­pa­si­tee­tis­taan. Ruti­köy­häl­le maal­le nuo vaa­teet oli­vat äärim­mäi­sen ras­kai­ta. Kai­kes­ta sel­vit­tiin, mut­ta joki­luon­to ja myö­hem­min suot ja vesis­töt ovat olleet vau­ras­tu­mi­sem­me häviäjiä.

Myös nykyi­nen tilan­ne fos­sii­li­sis­ta ener­gia­läh­teis­tä ja idän ener­gias­ta pois pyris­te­le­mi­ses­sä on haas­teel­li­nen. Sii­tä huo­li­mat­ta ympä­ris­tö­nä­kö­koh­tia ja kes­tä­vää kehi­tys­tä, johon myös ener­gian huol­to­var­muus kausi- ja sää­vaih­te­lui­den tasaa­mi­si­neen kuu­luu, täy­tyi­si ottaa parem­min huomioon.

Aiem­mis­ta vir­heis­tä, jol­loin esi­mer­kik­si vael­lus­ka­loil­le aiheu­tu­neet hai­tat sivuu­tet­tiin täy­sin, voi­daan nyt ottaa oppia. Lohi­ka­lo­jen palaut­ta­mi­nen ja kala­väy­lien raken­ta­mi­nen lähes vuo­si­sa­ta patoa­mis­ten jäl­keen, ei tapah­du hal­val­la eikä ongel­mit­ta. Uusiu­tu­vien ener­gia­muo­to­jen suun­nit­te­lus­sa on näh­tä­vis­sä tätä samaa, lii­al­lis­ta kii­ret­tä, jos­ta saa­te­taan myö­hem­min mak­saa kal­lis hinta.

Luon­to on se, jos­ta vii­me kädes­sä eläm­me: emme saa ravit­se­mus­tam­me tek­no­lo­gias­ta. Täs­tä huo­li­mat­ta luon­no­nar­vo­jen ja luon­to­ta­lou­den puo­les­ta­pu­hu­jia on edel­leen riit­tä­mät­tö­mäs­ti. Ilah­dut­ta­vaa on, että ene­ne­väs­sä mää­rin tai­te­li­jat ja myös insi­nöö­rit osaa­mi­sel­laan ovat liit­ty­neet tähän porukkaan.

Ympä­ris­tö­kes­kus­te­lua ja ympä­ris­tön tilaa 1980 ‑luvul­ta läh­tien seu­ran­nee­na ei voi muu­ta kuin tode­ta: tuli­si­pa jos­kus aika, jol­loin luon­toar­vot huo­mioi­tai­siin myös enna­koi­vas­ti ja myös kriit­ti­si­nä aikoi­na. Kos­ka olem­me pie­ni kan­sa­kun­ta, oppi­nem­me his­to­rias­ta myös sen, että vai­kei­na aikoi­na puhal­lam­me yhteen hii­leen ja yhdis­täm­me par­haat voi­ma­va­rat eri yhteis­kun­nan aloil­ta yhtei­sek­si hyväk­si, myös luon­non puolesta.

Ant­ti Haa­pa­la, FT,hydrobiologi