Ris­to San­ka­la nousi sei­pääl­lä hui­miin kor­keuk­siin – Uran alus­sa hypät­tiin hii­li­murs­ka­ra­doil­ta teräs- tai alu­mii­ni­sei­pääl­lä purukasaan

Kemis­tä syn­tyi­sin ole­va, Jää­lis­sä jo vuo­si­kym­me­niä asu­nut 80-vuo­tias Ris­to San­ka­la on mies, joka on sei­pään varas­sa nous­sut lähel­le viit­tä metriä.

Hän innos­tui lajis­ta jo kym­men­vuo­ti­aa­na, jol­loin hyp­pä­si koti­pi­hal­laan koval­le ken­täl­le 210 sent­tiä teke­mäl­lään pyyk­ki­sei­pääl­lä.

– Sii­hen aikaan, kun opet­te­lin itse hyp­pää­mään, oli Pent­ti Niku­la hui­pul­la, ja sil­loin oli kova buu­mi lajin parissa.

Esi­ku­va­naan San­ka­lal­la oli kui­ten­kin tuol­loin pari vuot­ta van­hem­pi kemi­läi­nen Aulis Kai­ren­to, jon­ka kans­sa San­ka­la sit­tem­min ystä­vys­tyi, vart­tui ja kil­pai­li rin­nan. Ystä­vyys säi­lyi läpi vuosikymmenten.

Kai­ren­to jäi sei­väs­hy­pyn pariin, San­ka­la kes­kit­tyi opetusalalle.

Samoi­hin aikoi­hin San­ka­lan kans­sa kil­pai­li jouk­ko suo­ma­lai­sia sei­väs­hy­pyn huip­pu­ja, kuten Erk­ki Mus­ta­ka­ri, Ant­ti Kal­lio­mä­ki, Ris­to Iva­noff ja Alt­ti Ala­ro­tu sekä tie­tys­ti Aulis Kairento.

15-vuo­ti­aa­na Ris­to San­ka­la hyp­pä­si jo 320 sent­tiä. Sit­ten San­ka­la sijoit­tui 17-vuo­tiai­den SM-kisois­sa Mik­ke­lis­sä prons­sil­le, ja hyp­pä­si myö­he­min ikä­luo­kan Suo­men kär­ki­tu­lok­sen 392 sent­tiä teräs­sei­pääl­lä. Saman tulok­sen teki myös tur­ku­lai­nen Ris­to Ivanoff.

Kun lasi­kui­tusei­päät tuli­vat seu­raa­va­na vuon­na, kil­pai­lu kiris­tyi. San­ka­la sai uuden sei­pään vas­ta kesäl­lä, jol­loin ete­län pojat oli­vat jo har­joi­tel­leet niil­lä koko tal­ven. Sil­ti hän pon­kai­si vie­lä oman ennä­tyk­sen­sä 480 sent­tiin vuon­na 1972.

– Sii­nä lasi­kui­tusei­päi­den tul­les­sa minä jäin kehi­tyk­ses­sä muis­ta jäl­keen. Jäl­keen päin olen aja­tel­lut, että mel­koi­sen huo­nol­la tek­nii­kal­la hyp­pä­sin yllät­tä­vän kor­keal­le. Mihin oli­si­kaan ollut rah­kei­ta, jos oli­sin tek­niik­kaa saa­nut hiot­tua parem­mak­si, San­ka­la miettii.

Hänen uran­sa alkuai­koi­na hui­ma­päät hyp­pä­si­vät riman yli teräs- tai alu­mii­ni­sei­pääl­lä tii­li- tai hii­li­murs­ka­ra­doil­ta puru­ka­saan. Olo­suh­teet oli­vat täy­sin eri­lai­set kuin nyky­ään, kun hypä­tään lasi­kui­tusei­päil­lä, joi­ta jokai­sel­la hyp­pää­jäl­lä on usei­ta eri jäyk­kyy­sas­tei­sia, peh­meäl­le ja tur­val­li­sel­le alastulopaikalle.

Myös sei­väs­mont­tu on parem­pi, ja rimaa kan­nat­ta­vat teli­neet ovat pal­jon leveäm­mäl­lä, mikä lisää tur­val­li­suut­ta ja vai­kut­taa psy­ko­lo­gi­ses­ti ikään kuin rima oli­si matalammalla

Opis­ke­luai­ka­naan Jyväs­ky­läs­sä San­ka­la osal­lis­tui 10-otte­lun aka­tee­mi­siin SM-kil­pai­lui­hin ja sijoit­tui prons­sil­le. Mie­hen moni­puo­li­suu­des­ta ker­too hänen ennä­tyk­sen­sä pituus­hy­pys­sä, joka on 690 senttiä.

– Kun val­mis­tuin opet­ta­jak­si, menin töi­hin Ter­vo­laan, ja sil­loin tun­tui, että aika ja olo­suh­teet eivät enää mah­dol­lis­ta tree­naa­mis­ta, joten sei­väs­hyp­py alkoi jää­dä taka-alalle.

Vaik­ka har­joit­te­lu jäi, eikä suur­ta menes­tys­tä enää tul­lut, Ris­to San­ka­la osal­lis­tui sil­ti vie­lä pit­kään Suo­men edus­ta­ja­na esi­mer­kik­si Kalottimaaotteluihin.

Työ­uran kak­si ensim­mäis­tä vuot­ta San­ka­la työs­ken­te­li lii­kun­nan­opet­ta­ja­na Ter­vo­las­sa. Sen jäl­keen hän aus­kul­toi Oulun nor­maa­li­kou­lus­sa Rak­si­las­sa. Seu­raa­vat kak­si vuot­ta San­ka­la toi­mi opet­ta­jien kou­lut­ta­ja­na OKL:ssä (Oulun opet­ta­jan­kou­lu­tus­lai­tok­ses­sa) ja sit­ten 1,5 vuot­ta Oulun Nors­sis­sa lii­kun­nan lehtorina.

Vuo­si­na 1976–1983 hän työs­ken­te­li Kemis­sä Veit­si­luo­to Oy:n kou­lu­tus­pääl­lik­kö­nä. Työn ohes­sa San­ka­la toi­mi Veit­si­luo­don Vas­tuk­sen kun­to­val­men­ta­ja­na, jol­loin Vas­tus voit­ti jää­pal­los­sa SM-prons­sia vuon­na 1980.

Kesäl­lä 1983 San­ka­la siir­tyi takai­sin Oulun Nors­siin, jos­sa hän toi­mi lii­kun­nan­opet­ta­ja­na ja muu­ta­man vuo­den ylä­as­teen reh­to­ri­na eläk­keel­le siir­ty­mi­seen asti.

San­ka­la seu­raa sei­väs­hyp­pyä yhä, jos­kin ilman tilas­to­kir­jo­ja, vaik­ka­kin hän aikoi­naan teki tut­ki­muk­sen, jos­sa ver­ta­si tilas­tol­li­ses­ti lasi­kui­tusei­pään vai­ku­tus­ta lajin tuloskehitykseen.

Nyky­ajan sei­väs­huip­pu­ja hän kun­nioit­taa, mut­ta ihmet­te­lee, mik­si huip­pu­tu­lok­set eivät ole koko­nai­suu­des­saan paran­tu­neet Suo­mes­sa enem­pää, vaik­ka väli­neet, olo­suh­teet ja val­men­nus ovat kehit­ty­neet val­ta­vas­ti. Mies­ten Suo­men ennä­tys 582 sent­tiä on ollut Jani Leh­to­sen nimis­sä jo vuo­des­ta 1993 saakka.

– Arman Duplan­tis on ihan täy­del­li­nen sei­väs­hyp­pää­jä, ja suo­ma­lai­sis­ta Wil­ma Mur­to on ollut omaa luok­kaan­sa. Toi­voi­sin sil­ti, että Suo­meen saa­tai­siin laa­jem­min menes­tys­tä lajista.

San­ka­la epäi­lee, että sei­väs­hyp­py on vaa­ti­vuu­des­saan sitä luok­kaa, että sen pariin ei ihan hel­pos­ti ohjaudu.

– Laji vaa­tii nopeut­ta, voi­maa ja ryt­mi­ta­jua. Sen pariin on hel­pom­pi tul­la, jos taus­tal­la on moni­puo­li­nen lii­kun­nal­li­suus ja eri lajien har­ras­ta­mi­nen. Itse­kään en kos­kaan ole tykän­nyt punt­tien nos­te­lus­ta, mut­ta voi­mis­te­lin pal­jon teli­neil­lä ja siel­tä sain voimaa.

Sei­väs­hy­pyn paris­ta par­haat muis­tot liit­ty­vät sii­hen tun­tee­seen, kun kevääl­lä tai alku­ke­säs­tä lumien sulet­tua pää­si teke­mään hyp­py­paik­kaa ja hyp­pää­mään vuo­den ensim­mäi­set hypyt.

Yksi mie­leen­pai­nu­vim­mis­ta muis­tois­ta sei­väs­hy­pyn paris­sa liit­tyy sii­hen, kun hänen sei­pään­sä kat­ke­si Kemis­sä harjoitellessa.

– Lähe­tin Aulik­sel­le säh­kö­sa­no­man Osloon, jos­sa hän oli Euroop­pa Cupin kil­pai­lus­sa: ’Sei­väs poik­ki, mis­tä uusi – Menes­tys­tä kisaan! Raa­ka-Rol­le’. Aulis hyp­pä­si sinä päi­vä­nä elä­män­sä kisan ja voit­ti venä­läi­sen kil­pa­kump­pa­nin­sa. Joten­kin ihmees­sä hän sai säh­kö­sa­no­man ken­täl­le, ja minä sain hänen avul­laan uuden seipään.

Sei­päi­tä ei tuol­loin hyp­pää­jil­lä ollut taval­li­ses­ti kuin yksi, eikä nii­tä ollut noin vain saa­ta­vil­la. Sei­päät tuli­vat Ame­ri­kas­ta. Ris­to San­ka­la on säi­lyt­tä­nyt yhden sei­pään, joka on toi­mi­nut muun muas­sa surf­fi­lau­dan mas­to­na, maton tomu­tus­te­li­nee­nä ja har­jan­var­ren jat­kee­na aurin­ko­pa­nee­lei­den lumes­ta puhdistamisessa.

Mitä, jos sai­sit vie­lä ker­ran hypä­tä kun­nol­la, huip­pu­kun­nos­sa, kun­non väli­neil­lä ja hyväl­lä hyp­py­pai­kal­la, nuo­ruu­den kunnossa?

– Hyp­päi­sin Kemin Sau­vo­saa­ren ken­täl­lä. Kat­so­jik­si voi­si­vat tul­la kaik­ki, jot­ka ovat aja­tel­leet minus­ta hyvää.

San­ka­la on yhä aktii­vi­nen mies, joka raken­te­lee koti­aan sekä sen piha­pii­riä Jää­lin maa­lais­mai­se­mis­sa Koi­te­lin­tien varressa.

– Tämä paik­ka on täy­sin omien käsie­ni jäl­keä. Kun aloin raken­taa vuon­na 1988, ei ollut säh­kö­jä, vesiä eikä vie­mä­rei­tä. Nyt tääl­lä on aurin­ko­pa­nee­lit­kin, ja pihal­la pal­jon raken­nuk­sia ja kasveja.

Tänä kesä­nä San­ka­la raken­taa omas­sa piha­pii­ris­sä, nyt esi­mer­kik­si man­sik­ka­maa­ta ja risuaitaa.

– Ei täs­sä nyt sovi alkaa vaa­rik­si heit­täy­ty­mään, hän naurahtaa.

Ei, vaik­ka hyvin voi­si, sil­lä omia lap­sia on kuusi, jois­ta yksi on nykyi­sen puo­li­son Vir­pin kans­sa, lap­sen­lap­sia on 20 ja lap­sen­lap­sen­lap­sia­kin jo seitsemän.

Nuo­ruu­den kesis­tä San­ka­lal­le tulee mie­len haus­ka sat­tu­ma sii­tä, kun hän toi­mi kak­si kesää Kemin kir­kon suntiona.

Teh­tä­viin kuu­lui luon­nol­li­ses­ti kel­lo­jen soit­ta­mi­nen, joka sujui jo sil­loin vain nap­pia painamalla.

– Ker­ran kui­ten­kin nukuin pom­miin, ja kel­lo­jen soit­to myö­häs­tyi muu­ta­man minuu­tin. Tapah­tu­maa ei edes huo­man­nut kukaan, tai ei aina­kaan sano­nut mitään. Tai­si­vat muut­kin nukah­taa “pom­miin” sil­lä sil­loin oli juhannus!