90-vuo­tias Mat­ti Kois­ti­na­ho vaa­lii perinteitä

Mat­ti Kois­ti­na­ho syn­tyi vuon­na 1936 Yli­kii­min­gin Reki­ky­läs­sä sijain­nee­seen soti­las­torp­paan kak­sois­sis­kon­sa kans­sa. Muis­to­ja syn­ty­mä­ko­dis­ta ei kui­ten­kaan ole säi­ly­nyt, kos­ka per­he muut­ti pian erä­maa­han Vesa­lan Välimaalle.

– Vuon­na 1938 syn­tyi­vät toi­set kak­so­set ja seu­raa­va­na vuon­na isä läh­ti tal­vi­so­taan. On sii­nä ollut äidil­lä työ­tä, Kois­ti­na­ho päivittelee.

Seu­raa­van ker­ran isä sai kut­sun rin­ta­mal­le vuon­na 1941. Kotiin hän pala­si vai­keas­ti vam­mau­tu­nee­na eikä juu­ri pys­ty­nyt enää tilan töi­hin. Myös Mat­ti jäi tuon vai­kean ajan jäl­jil­tä lapsisotainvalidiksi.

Van­him­pa­na poi­ka­na Matin piti ottaa kir­jai­mel­li­ses­ti ohjat käsiinsä.

– Kah­dek­san heh­taa­ria oli vil­jel­tyä maa­ta ja hevo­sel­la teh­tiin kaik­ki työt. Minä rupe­sin vähän pääl­le kym­men­vuo­ti­aa­na kyn­tä­mään ja repi­mään auraa vaol­le kivi­sil­lä pelloilla.

Vuon­na 1952 Kois­ti­na­ho kävi sekä rip­pi­kou­lua että aloit­ti lei­vän tie­naa­mi­sen Yli­kii­min­gin tie­työ­maal­la hevospelillä.

– Työt alkoi­vat aamul­la seit­se­mäl­tä ja mat­kaa työ­pai­kal­le oli vii­si kilo­met­riä. Käsin lapet­tiin maa­ta kyy­tiin ja vain sii­tä mak­set­tiin, mitä sai vie­tyä tien­poh­jal­le. Kyl­lä­hän se illal­la kes­ken­kas­vuis­ta poi­kaa väsytti!

Tal­vel­la teh­tiin met­sä­töi­tä, kesäi­sin kai­vet­tiin lapiol­la met­sä­ojia. Hom­mat oli­vat urak­ka­töi­tä; jos lapion lii­ke lak­ka­si, niin lop­pui myös rahan tulo.

– 25 vuot­ta tein met­su­rin hom­mia ja yli 50 vuot­ta muu­ra­rin hom­mia. Vie­lä­kin kysel­lään välil­lä muu­ra­rin hom­miin, mut­ta ter­vey­den takia pis­ti­vät joku aika sit­ten minul­le käsi­jar­run päälle.

Työ­tä teke­mään tot­tu­neel­le ei toi­met­to­muus oikein sovi. Nyt Kois­ti­na­ho on kui­ten­kin saa­nut ruve­ta ver­ryt­te­le­mään hal­ko­jen hak­kuu­ta. Vil­jat­kin on pui­tu omal­la koneel­la ja ne ovat kui­vu­mas­sa uunin päällä.

Mat­ti Kois­ti­na­ho on maa­seu­dun mies vii­mei­sen pääl­le. Ker­ros­ta­loa­su­mis­ta hän on kokeil­lut ker­ran ja sii­nä oli kuu­lem­ma ihan tarpeeksi.

– Tapa­sin ensim­mäi­sen vai­mo­ni Aunen vuon­na 1965 ja jon­kin aikaa asuim­me Tah­ko­kan­kaal­la ker­ros­ta­los­sa. Sii­tä tulim­me Hil­tu­ky­lään Ven­gas­ran­taan van­hain­ko­dil­le, minä talon­mie­hek­si ja Aune johtajaksi.

Vuon­na 1977 val­mis­tui uusi oma­ko­ti­ta­lo Hil­tu­ky­lään ja sii­nä Kois­ti­na­hot kas­vat­ti­vat per­het­tään. Lap­sia syn­tyi seit­se­män ja he toi­vat pal­jon iloa ja rik­kaut­ta elä­mään. Avio­liit­to kat­ke­si Aune-vai­mon sai­rau­teen ja kuo­le­maan 2015.

Muu­ra­rin hom­mat toi­vat kui­ten­kin Kois­ti­na­hon elä­mään vie­lä uuden rakkauden.

– Minä tulin tän­ne Vesa­lan Pelk­ka­laan kor­jaa­maan Mar­jan uunia, jon­ka olin aika­na­ni raken­ta­nut. Sit­ten me rupe­sim­me käy­mään yhdes­sä käve­lyl­lä. Sii­tä se sit­ten läh­ti, Kois­ti­na­ho muistelee.

Paris­kun­ta halu­aa vaa­lia maan­lä­heis­tä ja yksin­ker­tais­ta elämäntapaa.

– Vil­jaa vil­jel­lään, kas­vik­sia kas­va­te­taan, mar­jat kerä­tään. Hir­ven­li­hat saa­daan myös met­säs­tä, Kois­ti­na­ho luettelee.

Tie­tyn­lai­nen aja­tus mah­dol­li­sim­man pit­käl­le vie­dys­tä oma­va­rai­suu­des­ta on kummallakin.

– Meil­lä on ollut vil­je­lyk­ses­sä veh­nää, ohraa ja ruis­ta. Ohran jou­dum­me käyt­tä­mään kuo­ri­mis­ta var­ten muu­al­la, mut­ta sit­ten jau­ham­me kai­ken itse ja lei­vom­me tuo­reis­ta jau­hois­ta lei­vät. Jyväs­sä säi­ly­vät ravin­toar­vot kaik­kein par­hai­ten, Mar­ja Kois­ti­na­ho kertoo.

Pait­si oma­va­rai­suut­ta ja maan­lä­hei­syyt­tä, Kois­ti­na­hot arvos­ta­vat myös perin­tei­tä ja nii­hin liit­ty­viä työ­ta­po­ja ja ‑kalu­ja.

– Olen ollut muka­na teke­mäs­sä yli nel­jää­kym­men­tä ter­va­hau­taa. Tänä­kin kesä­nä olin Ter­vas­tii­ma­vii­kon hau­taa lato­mas­sa vävy­poi­ka­ni Erk­ki Pöys­kön kanssa.

Tähän har­ras­tuk­seen liit­tyen Kois­ti­na­ho onkin saa­nut arvo­ni­men ter­va­lot­nik­ka, joka on perin­tei­nen nimi­tys ter­va­hau­dan­pol­ton asian­tun­ti­jal­le ja työnjohtajalle.

– Minul­la on ollut aina kova kiin­nos­tus van­hoi­hin asioi­hin ja työ­ta­poi­hin. Olen teh­nyt elä­mä­ni ajan esi­mer­kik­si suk­sia, venei­tä ja rekiä. Koti­seu­tu­museol­la on toi­mi­va paja, jos­sa olen tako­nut vii­kat­tei­ta. Ter­va­tyn­ny­rei­tä­kin olen teh­nyt, kun nii­tä tarvittiin.

Mar­ja-vai­mo ker­too, että Matin voi hyvin löy­tää rii­hel­tä naput­te­le­mas­sa kir­ves­vart­ta uusik­si ja parem­min käteen sopi­vak­si. Kir­veel­lä halo­taan käsi­voi­min talon polt­to­puut. Puu­hak­kaan mie­hen päi­vät täyt­ty­vät aska­reis­ta koti­pi­hal­la, mut­ta myös ympä­röi­vis­sä met­sis­sä ja kau­em­pa­na­kin erämaissa.

– Kah­dek­san­vuo­ti­aa­na aloi­tin lin­nun­pyyn­nin naa­pu­rin­po­jan kans­sa, joka opet­ti minul­le, miten ansa­lan­gat lai­te­taan. Sii­tä läh­tien olen jota­kin aina pyy­tä­nyt ja met­säs­tä­nyt. Nyt­kin on nää­tä­pyy­dyk­siä pyy­tä­mäs­sä metsässä.

Kois­ti­na­hoa nau­rat­ta­vat nykyi­set met­sä­mie­het, jot­ka ket­tu­pas­sis­sa tui­jot­ta­vat puhe­li­men ruu­tua niin, että ket­tu juok­see sil­lä aikaa selän takaa. ”Ket­tu-Mat­ti” ei moi­seen erehdy.

Yhdek­sän­kym­me­nen eta­pin lähes­tyes­sä kei­nus­tuo­lis­sa istuu tyy­ty­väi­nen mies, oikea van­han kan­san ter­vas­kan­to. Nyt on aikaa, rau­haa ja onnek­si myös ter­veyt­tä teh­dä kaik­kea mukavaa.

– Kyl­lä minä olen naut­ti­nut elä­mäs­tä tähän asti, joka iki­nen päi­vä. En pys­ty moit­ti­maan, kyl­lä täs­tä saa olla tai­vaan Isäl­le kii­tol­li­nen, Kois­ti­na­ho huokaa.

Kysy­myk­seen tule­van sun­nun­tain juh­la­vas­taa­no­tos­ta vaa­ti­ma­ton mies arvuut­te­lee vastata.

– Enhän minä tätä aio juh­lia, mut­ta en minä nyt ketään pois­kaan kään­ny­tä, Kois­ti­na­ho toteaa.

– Ja var­mas­ti kah­vi­kup­po­nen kei­te­tään! Mat­ti on vain sii­nä välis­sä kir­kol­la kun­nia­var­tios­sa, Mar­ja-vai­mo huik­kaa vierestä.