Miltä kuulostaisi kulkea töihin pyöräillen tietä pitkin, jossa ei ole piennarta saati valaistusta ja rinnallasi kulkee myös raskaan kaluston ajoneuvoja? Itsestäni skenaario ei kuulosta järin houkuttelevalta. Moni vanhempi joutuu kuitenkin pohtimaan etenkin tulevan talven suhteen, miten lapset pääsevät turvallisesti kouluun ja sieltä kotiin edellä mainitun kaltaisia teitä pitkin.
Kuntien täytyy järjestää koulukyyti oppilaille, jotka asuvat yli viiden kilometrin päässä lähikoulusta. Useissa Rantapohjan alueen kylissä tuo viisi kilometriä ei välttämättä aivan täyty. Silloin vanhemmat hakevat harkinnanvaraista koulukyytiä. Koululiitu-menetelmä arvioi koulumatkojen turvallisuutta muun muassa tien huoltoluokituksen, lapsen iän, pientareen leveyden ja nopeusrajoitusten perusteella. Ihmettelen monien muiden vanhempien tapaan, miksi selvästi turvattomien koulumatkojen varrella asuvien täytyy joka vuosi stressata harkinnanvaraisen koulukyydin päätöstä. Esimerkiksi Ylikiimingin Karahkasta kulkevat oppilaat ovat saaneet harkinnanvaraisen kyydin alakoululaiselle, mutta yläkoululaisen odotetaan pyöräilen vajaan viiden kilometrin matka kouluun tiellä, jossa on 80 nopeusrajoitus, raskasta liikennettä ja talvisin vain yksi ajoura. Muuttuuko tie turvalliseksi alakoulusta yläkouluun siirtyessä?
Samaan aikaan Yli-Iistä Kiiminkiin kulkeva ja lukiolaisia kouluun kuljettava Onni-palvelulinja lakkautetaan. Väkisinkin tulee mieleen, onko taustalla halu saada kylät tyhjiksi ja iskostaa tuleviin polviin ajatus siitä, että maaseutu on pahasta ja vain kaupungissa pärjää. Ymmärrän kyllä säästöjen tarpeista ja kaupungin lakisääteisestä velvoitteesta mahdollistaa koulukyyti vain tietyssä tapauksessa. Kuitenkin herää kysymys, miksi kaupunki ei kilpailutuksen yhteydessä voisi vaatia liikennöitsijää ottamaan kyytiin myös itsemaksavia oppilaita. Tai miksi kaupunki ei ensin nosta palveluliikenteen hintoja ja katso sitten, kattaisiko tulot myös isossa kuvassa vähemmälle käytölle jäävät linjat.
Anu Kauppila
anu.kauppila@rantapohja.fi