Jous­ta­vat neliöt ja jous­ta­va mieli

Olen vii­me aikoi­na poh­ti­nut, että voi­sin­ko minä hoi­taa itse tule­vai­suu­des­sa ikään­ty­vät van­hem­pa­ni ja miten sii­hen tuli­si varau­tua. Ken­ties syy poh­din­nal­le löy­tyy omas­ta jäl­ki­kas­vus­ta, joka on itse­näis­ty­mäs­sä kovaa vauh­tia ja olem­me poh­ti­neet asuin­ne­liöi­den funktiota.

Olen myös luke­nut kes­ki-ikäi­sis­tä per­heis­tä, jot­ka ovat otta­neet taloa raken­taes­sa huo­mioon tilo­jen muun­nel­ta­vuu­den niin jäl­ki­kas­vun kuin omien ikään­ty­vien van­hem­pien suh­teen. Yksi täl­lai­nen esi­merk­ki löy­tyy tämän kesän asun­to­mes­sua­lu­eel­ta, johon Raja­mäen per­he raken­si talon pal­ve­le­maan kol­mea sukupolvea.

Aja­tus on alka­nut kiel­tä­mät­tä kut­kut­ta­maan minua­kin. Tari­nat van­hus­ten­huol­lon nyky­ti­las­ta ker­to­vat karua kuvaa täs­tä ajas­ta eikä hal­li­tuk­sen ja hyvin­voin­tia­luei­den sääs­tö­toi­men­pi­teet aina­kaan hel­po­ta pel­koa tulevasta.

Vaik­ka omat van­hem­pa­ni ovat vie­lä virii­le­jä niin ikän­sä kuin fyy­si­sen kun­non­kin puo­les­ta, olen ihme­tel­lyt hei­dän kum­man­kin kovaa tah­to­ti­laa olla miet­ti­mät­tä ikään­ty­mis­tä. Toi­nen haa­vei­lee muu­tos­ta paik­ka­kun­nal­le, jos­sa ei ole lähei­siä saa­ti päi­vys­tä­vää sai­raa­laa 200 kilo­met­rin säteel­lä ja toi­nen ei myön­nä van­he­ne­van­sa, vaik­ka keho kuin­ka sii­tä muistuttaisi.

Pir­jo Heik­ki­lä sanoit­ti aja­tuk­se­ni haus­kal­la taval­la Ylen Kovan vii­kon illas­sa tois­sa vii­kol­la. Hän tote­si “On iha­na idea, että hoi­det­tai­siin omat van­hem­pam­me, mut­ta ei mei­dän mut­si suos­tui­si sii­hen. Hän rasit­tuu jo kah­den tun­nin vie­rai­lul­la mei­dän per­heen häs­sä­käs­tä”. Vaik­ka ohjel­ma onkin poliit­tis­ta satii­ria, Heik­ki­län sanat osui­vat ja upposivat.

En usko, että omat van­hem­pa­ni yksin­ker­tai­ses­ti jak­sai­si­vat per­heem­me arki­hä­li­nää, jäl­ki­kas­vun kera tai ilman. Kuten Heik­ki­lä tote­si, he soit­tai­si­vat itse Atten­doon ja pyy­täi­si­vät hake­maan käy­tä­väl­le makaa­maan pas­kat housuissa.

Ken­ties rat­kai­su tähän voi­si löy­tyä nime­no­maan asuin­ne­liöi­den muun­nel­ta­vuu­des­ta ja tilas­ta, joka pal­ve­li­si useam­paa suku­pol­vea tar­peen mukaan.

Tule­vai­suut­ta on mah­do­ton­ta ennus­taa ja voi myös olla, että en pys­ty tar­joa­maan kuvai­le­ma­ni kal­tai­sia puit­tei­ta van­hem­mil­le­ni syys­tä tai toi­ses­ta. Tär­kein­tä ehkä onkin pitää mie­li avoi­me­na ja elää päi­vä kerrallaan.

Anu Kaup­pi­la

anu.kauppila@rantapohja.fi