Rant­sik­ka: Minä ja masennus

Masen­nuin vii­me syk­sy­nä, enkä vie­lä­kään tie­dä syy­tä sai­ras­tu­mi­sel­le. Aloin ensin huo­ma­ta, että olin kou­lun jäl­keen väsy­neem­pi kuin ennen ja tun­sin itse­ni ala­ku­loi­sek­si ja surul­li­sek­si päi­vit­täin tie­tä­mät­tä aina edes syy­tä. Masen­nus on vie­nyt moti­vaa­tio­ni ja jak­sa­mi­se­ni mel­kein koko­naan ja yksin­ker­tai­set­kin teh­tä­vät tun­tu­vat usein vai­keil­ta. Mie­lia­la­ni on välil­lä niin mata­lal­la, että se vai­kut­taa myös fyy­si­seen jaksamiseeni.

Ennen sai­ras­tu­mis­ta­ni esi­mer­kik­si läk­sy­jen teke­mi­nen ja ham­pai­den pesu oli­vat itses­tään­sel­vyyk­siä, mut­ta masen­tu­nee­na nekin ovat vaa­ti­neet suur­ta pon­nis­tus­ta. Usein myös pää­tök­sen­te­ko on minul­le todel­la vai­ke­aa ja yri­tän lykä­tä pie­nim­piä­kin pää­tök­siä niin kau­an, kuin vain on mahdollista.

Elä­mäs­sä­ni on välil­lä huo­nom­pia ja välil­lä parem­pia ajan­jak­so­ja. Kun mie­lia­la­ni on parem­pi, jak­san teh­dä asioi­ta samal­la taval­la kuin ennen­kin. Kun taas mie­lia­la­ni on mata­lam­mal­la, en voi pitää itses­tään­sel­vyy­te­nä edes sitä, että jak­san nous­ta aamul­la ylös sängystä.

Kun masen­nus alkoi ede­tä pidem­mäl­le, huo­ma­sin aja­tus­te­ni itseä­ni koh­taan muut­tu­neen nega­tii­vi­sem­mik­si. Tun­nen itse­ni usein huo­nom­mak­si kuin muut, vaik­ka tie­dän, että se ei ole tot­ta. Yri­tän usein har­haut­taa aja­tuk­sia­ni pake­ne­mal­la kir­jo­jen tai elo­ku­vien maa­il­maan. En aina kyke­ne edes hal­lit­se­maan aja­tuk­sia­ni, ja huo­noim­pi­na päi­vi­nä tun­tuu sil­tä, kuin syyt­tä­vät ja itse­tu­hoi­set aja­tuk­set val­tai­si­vat koko keho­ni, eivät vain miel­tä­ni. Jot­kin aja­tuk­sis­ta ovat niin ras­kai­ta ja kuor­mit­ta­via, että ne vai­kut­ta­vat myös fyy­si­ses­ti, vaik­ka ne kävi­si­vät mie­les­sä vain sekun­nin ajan.

Masen­nus on vai­kut­ta­nut erit­täin pal­jon myös ihmis­suh­tei­sii­ni, ja sen­kin vuok­si koen usein itse­ni huo­nok­si tai ilkeäk­si ihmi­sek­si. Välil­lä en jak­sa tava­ta kave­rei­ta­ni tai kes­kus­tel­la edes vies­tien väli­tyk­sel­lä, ja lähei­sim­mis­tä ystä­vis­tä­ni­kin on tul­lut minul­le kau­kai­sia. En ole osan­nut oikein puhua masen­nuk­ses­ta ystä­vil­le tai edes per­heen­jä­se­nil­le­ni. Kun koe­tan puhua olos­ta­ni ja aja­tuk­sis­ta­ni, minul­le tulee usein tun­ne, että minua ei ymmär­re­tä. Edes minul­le lähei­sim­mät ihmi­set eivät aina ymmär­rä sitä, etten kyke­ne teke­mään asioi­ta samal­la taval­la kuin ennen, ja se tun­tuu todel­la pahal­ta. Tulee tun­ne, että pahaa oloa­ni vähä­tel­lään ja en rii­tä sel­lai­se­na kuin olen. Yri­tän joka päi­vä teh­dä kaik­ke­ni, mut­ta sil­ti tun­nen, etten tee mui­den mie­les­tä tarpeeksi.

Aloin käy­mään kou­lu­ku­raat­to­ril­la, kun mie­lia­la­ni oli sel­väs­ti mata­lam­mal­la kuin ennen. Olen nyt käy­nyt kuraat­to­rill­la puo­len vuo­den ajan kes­kus­te­le­mas­sa olos­ta­ni, mut­ta sil­ti mie­lia­la­ni on vain huo­non­tu­nut tal­ven aika­na. Olen teh­nyt asioi­ta, jois­ta pidän, ja jät­tä­nyt myös pal­jon aikaa ren­tou­tu­mi­sel­le. Mikään ei tun­nu aut­ta­van tai hel­pot­ta­van oloa­ni. Olen teh­nyt kai­ken voi­ta­va­ni paran­tuak­se­ni ja toi­vo­nut, että kaik­ki voi­si vie­lä jonain päi­vä­nä olla hyvin. Mitään muu­tos­ta parem­paan suun­taan ei ole sil­ti tapahtunut.

Välil­lä en jak­sa enää edes uskoa, että voin pon­nis­taa täs­tä takai­sin ylös. Aion kui­ten­kin edel­leen käy­dä kes­kus­te­le­mas­sa sään­nöl­li­ses­ti ammat­ti­aut­ta­jan kans­sa ja yri­tän teh­dä mah­dol­li­sim­man pal­jon hyvää miel­tä tuot­ta­via asioi­ta jak­sa­mi­se­ni mukaan.

Masen­nuk­ses­ta puhu­mi­nen on vai­ke­aa ja mie­les­tä­ni on hyvä, että sii­tä ja muis­ta­kin mie­len­ter­vey­den ongel­mis­ta puhu­taan yhä enem­män. Vaik­ka masen­nuk­sen esil­le tuo­mi­nen on nyky­ään hyväk­syt­tä­väm­pää kuin ennen, avun hake­mi­nen on yhä vai­ke­aa. Apua tar­vit­se­via pitäi­si roh­kais­ta enem­män hake­maan sitä ajoissa.

Ran­ta­poh­jan alu­een 9.-luokkalainen

TUTUSTU RANTAPOHJAN TILAUSTARJOUKSIIN TÄSTÄ.