“Jokai­nen lap­si on arvokas”

Tert­tu Iso­kos­ki haa­vei­li pie­ne­nä tyt­tö­nä ter­vey­den­hoi­ta­jan tai käti­lön amma­tis­ta, kun­nes lap­sis­ta pitä­vä nuo­ri nai­nen alkoi miet­ti­mään opet­ta­juut­ta lukio­vuo­si­naan. Amma­tin­va­lin­taan vai­kut­ti myös isän ja äidin työn kaut­ta tutuk­si tul­lut kou­lu­maa­il­ma. Iso­kos­ken isä työs­ken­te­li Limin­gan kou­lul­la talon­mie­he­nä ja vah­ti­mes­ta­ri­na ja äiti kou­lun siivoojana.

– Kävin jo pie­ne­nä isän muka­na iltai­sin kat­so­mas­sa, että kou­lun ovet ja suih­ku­huo­neen ikku­nat oli­vat kiin­ni lii­kun­ta­sa­lin käy­tön jäl­keen. Äidin apu­na olin sii­voa­mas­sa pul­pet­te­ja, Iso­kos­ki muistelee.

Per­he asui ensin kou­lun yhtey­des­sä ole­vas­sa isän työ­suh­dea­sun­nos­sa, mut­ta raken­si myö­hem­min oman kodin kou­lun lähei­syy­teen. Kou­lun opet­ta­jien kans­sa ystä­vys­ty­nyt per­he kut­sui­kin opet­ta­jia mones­ti kylään. Iso­kos­ki ker­too muis­te­le­van nii­tä koh­taa­mi­sia läm­möl­lä. Myös ensim­mäi­ses­tä opet­ta­jas­taan hänel­lä on mie­leen jää­nyt muisto.
– Ihai­lin ensim­mäis­tä opet­ta­jaa­ni Aila Tapio­ta todel­la pal­jon ja kir­joi­tin hänel­le toi­sel­la luo­kal­la olles­sa­ni kir­jeen, jos­sa ker­roin haa­vei­le­va­ni yli­op­pi­laak­si pääsemistä.

Kulu­nees­sa kevääs­sä on ollut hai­keu­den tun­net­ta, sil­lä Iso­kos­ki jää omas­ta nuo­ruu­den unel­ma-amma­tis­taan eläk­keel­le. Viral­li­ses­ti eläk­keel­le hän jää elo­kuun ensim­mäi­nen päi­vä, mut­ta oppi­lai­den ja kol­le­goi­den kans­sa hyväs­te­lyt ovat nyt taka­na. Iso­kos­ki kir­joit­ti yli­op­pi­laak­si 1980 ja val­mis­tui Oulun yli­opis­ton kas­va­tus­tie­tei­den tie­de­kun­nas­ta nel­jä vuot­ta myö­hem­min, seu­ra­ten sis­kon­sa jalanjälkiä.
– Työs­ken­te­lin nel­jä vuot­ta Pih­ti­pu­taal­la, kun­nes koti-ikä­vä alkoi vai­va­ta. Halusin takai­sin juu­ril­le­ni ja pää­dyin Ruuk­kiin. Se oli myös elä­män­koh­ta­lo, sil­lä siel­lä tapa­sin myös puo­li­so­ni Ola­vin ja avioi­duim­me. Mie­he­ni sai työ­pai­kan Yli­kii­min­gin seu­ra­kun­nas­ta ja muu­tim­me tän­ne 1992 kesäkuussa.

Viran Nuo­rit­tan enti­sel­tä kou­lul­ta Iso­kos­ki sai vuon­na 1994, jos­sa hän työs­ken­te­li aina kou­lun lak­kaut­ta­mi­seen, vuo­teen 2005 saak­ka. Lak­kaut­ta­mi­sen jäl­kei­nen siir­to Yli­kii­min­gin kir­kon­ky­läl­le sujui hyvin ja per­he on viih­ty­nyt hyvin paik­ka­kun­nal­la. Iso­kos­ki on opet­ta­nut kaik­kia luok­kia, mut­ta alkuo­pe­tuk­seen eri­kois­tu­nut opet­ta­ja ker­too naut­ti­neen­sa eri­tyi­ses­ti las­ten luke­maan opettamisesta.
– Se on ollut minun jut­tu­ni aina. On ollut hie­no kokea oppi­mi­sen ilo ja näh­dä las­ten onnis­tu­van. Mones­ti lap­set myös tsemp­paa­vat toi­si­aan ja ovat iloi­sia tois­ten onnis­tu­mi­sis­ta. Nyky­ai­ka­na ope­tus­ma­te­ri­aa­li on todel­la moni­puo­lis­ta, joten tyl­sää tun­neil­la ei ole. Satu­tuo­kiot ovat olleet aina suo­sit­tu­ja ja haus­ko­ja het­kiä on kertynyt.

Yhteis­työ van­hem­pien ja kou­lun välil­lä on lisään­ty­nyt vuo­sien saa­tos­sa, mikä on ollut myös Iso­kos­kel­le tär­ke­ää. Koh­taa­mi­set van­hem­pien kans­sa hän on koke­nut miel­lyt­tä­vik­si ja tärkeiksi.
– Kes­kus­te­le­mi­nen yhtei­sen säve­len löy­ty­mi­nen ja muun­lai­nen kodin ja kou­lun väli­nen yhteis­työ on todel­la tär­ke­ää. On edel­leen muka­va koh­da­ta esi­mer­kik­si kaup­pa­reis­sul­la van­hem­pien kans­sa ja vaih­taa kuulumisia.

Mel­kein nel­jään vuo­si­kym­me­neen mah­tuu myös muu­tok­sia, kuten äly­lait­tei­den tulo kou­lui­hin. Nyky­ään äly­lait­teet ovat vält­tä­mät­tö­myys ja Yli­kii­min­gin kou­lul­la on käy­tös­sä oma digi­pol­ku. Käsia­la­kir­joi­tuk­ses­ta Iso­kos­ki ei kui­ten­kaan oli­si halun­nut luo­pua, sil­lä se on opet­ta­nut kie­lio­pin lisäk­si huolellisuutta.
– Äly­lait­teet ovat mul­lis­ta­neet kou­lu­maa­il­man ja sii­tä on ollut pal­jon hyö­tyä alkuo­pe­tuk­ses­sa. Omaa gra­dua teh­des­sä muis­tan, kun sih­tee­rin piti kir­joit­taa teks­ti kir­joi­tus­ko­neel­la puh­taak­si, Iso­kos­ki naurahtaa.

Las­ten äly­lait­teil­la viet­tä­mä aika huo­let­taa Iso­kos­kea ja hän­tä mie­ti­tyt­tää jää­kö lap­sil­la enää aikaa liik­ku­mi­sel­le ja lukemiselle.
–Omas­sa lap­suu­des­sa vie­tet­tiin enem­män aikaa pihal­la ja kou­lun ken­täl­lä leik­kien ja pela­ten. Oppi­lail­la on kui­ten­kin mah­dol­li­suus suo­rit­taa kir­jal­li­suus­diplo­mi, jos­ta monet ovat onnek­si innostuneet.

Vaik­ka hyvien käy­tös­ta­po­jen opet­ta­mi­nen on pää­sään­töi­ses­ti kodin vas­tuul­la, Iso­kos­ki toi­voo tule­vai­suu­des­sa­kin opet­ta­jien huo­mioi­van ne myös kou­lu­maa­il­mas­sa. Hän muis­tut­taa, että jokai­nen oppi­las tuli­si koh­da­ta yksi­lö­nä ja haas­tei­siin tuli­si reagoida.

– Jokai­nen lap­si on arvo­kas, ja jokai­nen ansait­see tul­la hyväk­sy­tyk­si sel­lai­se­na kun on. Kou­lun tulee olla tur­val­li­nen paik­ka jokai­sel­le eikä kukaan sai­si jää­dä yksin.

Työyh­tei­sös­tä Iso­kos­kel­la on vain hyvää sanot­ta­vaa ja hänel­le on ollut tär­ke­ää myös opet­ta­ja­kol­le­goi­den hyvin­voin­ti. Tii­mi- ja pari­työs­ken­te­ly ovat suju­neet kou­lul­la mal­lik­kaas­ti. Yhteis­työ on mer­kit­tä­vää kou­lun kehit­tä­mi­sen kan­nal­ta. Yhteis­hen­ki on ollut Yli­kii­min­gis­sä huip­pu­luok­kaa, ja Iso­kos­ki ker­too oppi­neen­sa pal­jon kollegoiltaan.

– Uudet opet­ta­jat on tär­keä ottaa vas­taan avo­sy­lin. Minua­kin jän­nit­ti uran alus­sa, kun­nes uskal­sin olla oma itse­ni. Olen­kin oppi­nut oppi­lail­ta avoi­muut­ta ja heit­täy­ty­mis­tä, ja nii­tä vaa­lin edel­leen. Huu­mo­ri on tär­ke­ää ja itsel­leen­kin pitää voi­da nauraa.

Vuo­sien saa­tos­sa muis­to­ja on ker­ty­nyt pal­jon monil­ta eri luok­ka-asteil­ta ja useat koh­taa­mi­set ovat jää­neet mieleen.
– Isom­pien oppi­lai­den kans­sa olem­me käy­neet mah­ta­via kes­kus­te­lu­ja yhteis­kun­tao­pin ja ympä­ris­tö­opin tun­neil­la ja Pih­ti­pu­taan kau­niis­sa mai­se­mis­sa hiih­det­ty 10 kilo­met­rin lenk­ki upeas­sa kevät­sääs­sä oppi­lai­den kans­sa on jää­nyt kyl­lä mie­leen iha­na­na kokemuksena.

Ikä­vä tulee, se on sel­vä. Mon­ta itkua on hyväs­tien aika­na itket­ty. Kol­le­goi­den lisäk­si Iso­kos­ki tulee kai­paa­maan lap­sia ja sitä iloa, mikä oppi­mi­ses­ta syn­tyy. Eläk­keel­le jää­mi­sen juh­lal­li­suu­det oli­vat kos­ket­ta­vat. Iso­kos­kes­ta pidet­tiin vii­mei­se­nä työ­päi­vä­nä hyvää huol­ta ja aamu alkoi työ­mat­kal­la limusii­nin kyy­dis­sä. Kun­nia­ku­ja ja kate­tut kah­vit läm­mit­tä­vät sel­väs­ti edel­leen miel­tä ja oppi­lail­ta saa­tu­ja kort­te­ja on vai­kea lukea ilman kyy­nel­tä sil­mä­kul­mas­sa. Yllä­tyk­sek­seen hänel­le oli­kin jär­jes­tet­ty vapaa­päi­vä oppi­tun­neis­ta ja Iso­kos­ki sai vie­rail­la luo­kis­sa hyväs­te­jä jät­täen. Kevät­juh­las­sa Iso­kos­kea muis­tel­tiin puhein ja musiikkiesityksin.
– Ei ollut help­poa tyh­jen­tää luok­ka­huo­net­ta ja jät­tää hyväs­te­jä. Mut­ta minul­la on aivan iha­nia muis­to­ja kai­kil­ta 39 vir­ka­vuo­del­ta ja nyt annan aikaa itsel­le­ni, lähi­pii­ril­le ja har­ras­tuk­sil­le. Panos­tan omaan hyvin­voin­tiin ja ehkä elvy­tän van­han lin­tu­bon­gaus­har­ras­tuk­sen. Teke­mi­nen ei lopu kesken.

Viral­li­ses­ti eläk­keel­le jää­mis­tä Iso­kos­ki aikoo juh­lis­taa per­heen ja ystä­vien kans­sa myö­hem­min kesäl­lä. Luvas­sa on myös ret­ki puo­li­son ja ystä­vä­pa­ris­ku­nan kans­sa Lapin luon­toon. Iso­kos­ki lähet­tää kai­kil­le läm­pi­mät ter­vei­set ja toi­vot­taa iha­naa kesää.

– Kii­tos myös huol­ta­jil­le muka­vis­ta yhtei­sis­tä vuo­sis­ta ja koh­taa­mi­sis­ta. Jutel­laan kun tava­taan. Mie­lel­lä­ni kuu­len oppi­lai­den kuu­lu­mi­sia edelleen.