Olen kuul­lut vii­me viik­koi­na tut­ta­vil­ta­ni usein kom­ment­te­ja sii­tä, että eläm­me kum­mal­lis­ta aikaa, ja ihmet­te­lyä, että miten tämä maa­il­ma on muut­tu­nut lyhyes­sä ajas­sa niin kum­mal­li­sek­si. Kou­luam­pu­mi­set ja kou­lu­kiusaa­mi­nen, sota Ukrai­nas­sa, val­tion­joh­ta­jien ”trum­pis­mi”, ilmas­to­ka­ta­stro­fi, luon­non moni­muo­toi­suu­den katoa­mi­nen, some-”elämä”, pako­lais­vir­rat – eikä vähäi­sim­pä­nä väes­tön ikään­ty­mi­nen ja syn­ty­vyy­den las­ku ovat muu­ta­mas­sa vuo­des­sa muut­ta­neet aja­tus­maa­il­maam­me kovasti.

Hau­ki­pu­taan urhei­lu­kent­tä on ollut perus­kor­jauk­sen tar­pees­sa jo aina­kin pari­kym­men­tä vuot­ta. Jo Hau­ki­pu­taan kun­nal­la oli ken­täl­le kun­nos­tus­suun­ni­tel­ma ja rahoi­tus­kin han­kit­tu­na. Kent­tää ei kui­ten­kaan kun­nos­tet­tu ja sii­hen vara­tut rahat jäi­vät käyt­tä­mät­tä, kun pää­tet­tiin sel­vit­tää koko urhei­lu­ken­tän siir­tä­mis­tä Torpanmäkeen.

Koto­na asuu entis­tä huo­no­kun­toi­sem­pia van­huk­sia. Epäin­hi­mil­li­ses­tä toi­min­nas­ta kuu­lee esi­merk­ke­jä lähes päi­vit­täin. Van­huk­sia kus­ka­taan kotoa päi­vys­tyk­seen, päi­vys­tyk­ses­tä paik­ka­kun­nal­ta toi­sel­le ja taas takai­sin kotiin. Haja-asu­tusa­luei­den pit­kien mat­ko­jen koti­hoi­dos­sa ja koti­sai­raa­la­toi­min­nas­sa on omat käy­tän­nön rajoit­teen­sa. Hoi­ta­jia on lii­an vähän, koh­taa­mi­seen, läs­nä­oloon ja kär­si­mys­ten lie­vi­tyk­seen ei ole aikaa. Ikäih­mis­ten tur­val­li­suus on järkkynyt.