Suo­men kan­sal­lis­sym­bo­lit: Kan­sal­lis­pe­li pesäpallo

Pal­lo­pe­le­jä, jois­sa pal­loa lyö­tiin ”kar­tul­la”, sit­tem­min mai­lal­la, pelat­tiin omil­la sään­nöil­lä Suo­mes­sa­kin var­sin­kin jo 1800-luvun jäl­ki­puo­lel­la. Ivar Wilsk­man, suo­ma­lai­sen lii­kun­ta­kult­tuu­rin moni­puo­li­nen pio­nee­ri ja vai­kut­ta­ja 1870-luvul­ta 1920-luvul­le, oli myös pal­loi­lu-urhei­lun edis­tä­jä. Vuon­na 1903 hän jul­kai­si teok­sen Pal­lo­leik­ke­jä. Sii­nä hän kuvai­li eri pal­lo­la­jien luon­net­ta ja sään­tö­jä lähin­nä lap­sia ja nuo­ria aja­tel­len; muka­na oli­vat kunin­gas­pal­lo, raja­pal­lo, jal­ka­pal­lo, kop­pa­pal­lo, polt­to­pal­lo, köy­si­pal­lo, puo­lue­pal­lo, pii­ri­pal­lo, kuvio­pal­lo ja verkkopallo.

Näis­tä kunin­gas­pal­lo oli luon­teel­taan pal­lon­lyön­ti­pe­li ja tule­van pesä­pal­lon lähtömuoto.

Kunin­gas­pal­lon peli­kent­tä oli suo­ra­kai­teen muo­toi­nen, run­sas 45 met­riä pit­kä ja levey­del­tään hie­man kapeam­pi. Pal­loa lyö­tiin pys­ty­syöt­töön sen kapeam­mas­ta koti­pääs­tä, lyön­tien tur­vin lyö­jä sai ede­tä ken­tän toi­seen pää­hän ulko­maa­liin kunin­kaa­nym­py­rän tur­van kaut­ta ja takai­sin, polt­to­heit­toa väis­tel­len. Juok­si­ja paloi, mikä­li ulko­pe­laa­jan heit­to osui häneen maa­lien välillä.

Vuo­ron­vaih­to syn­tyi yhdes­tä palos­ta ja voit­ta­ja­jouk­kue oli se, joka sai lyö­dä pitem­pään. Ensim­mäi­nen viral­li­nen otte­lu pelat­tiin Oulus­sa vuon­na 1901. Kunin­gas­pal­lo oli san­gen yksin­ker­tais­ta peliä eikä se ollut juu­ri jän­nit­tä­vää katsojille.

Lau­ri ”Tah­ko” Pih­ka­la innos­tui jo kou­luai­ka­naan kunin­gas­pal­los­ta ja alkoi vuon­na 1914 kehit­tää sitä urhei­lul­li­ses­ti. Vai­kut­tei­ta hän sai ame­rik­ka­lai­ses­ta base­bal­lis­ta ja ruot­sa­lai­ses­ta lång­bol­lis­ta ja antoi uudel­le pelil­le nimen ”pit­kä­pal­lo”.

Pih­ka­la jul­kai­si 1914 kir­jan ”Kou­lu­lai­sur­hei­li­jan opas”. Sii­nä hän jo käyt­ti base­bal­lis­ta suo­ma­lais­tet­tua nimi­muo­toa pesä­pal­lo. Suu­ri muu­tos pelis­sä oli peli­ken­tän muo­don muu­tos niin, että koti­pe­sän pää ken­täs­tä oli kaven­tu­nut ja kent­tä leve­ni ulko­pää­tä koh­ti sekä kas­voi pituut­ta lähes 60 met­riin asti. Kent­tä siis muis­tut­ti jo muo­dol­taan jo tule­vaa pesäpalloa.

Syöt­tö pysyi pys­ty­syöt­tö­nä, vaik­ka Pih­ka­la oli har­kin­nut base­bal­lin tapaan vaa­ka­syöt­töä. Yhä juos­tiin ken­tän pääs­tä pää­hän ulko­maa­liin ja pyrit­tiin juok­si­ja polt­ta­maan pal­lol­la. Ken­tän kes­kel­le sijoi­tet­tiin toki yksi pesä. Pol­te­tus­ta tuli jo ”kuol­lut”, mut­ta ulko­maa­liin pääs­syt sai jää­dä sin­ne mää­rät­tö­mäk­si ajaksi

Pih­ka­la ei ollut peliin vie­lä tyy­ty­väi­nen, se oli lii­kaa seka­va lau­ma­pe­li, jos­ta puut­tui mies­koh­tai­nen vas­tuu. Pit­kä­pal­loa pelat­tiin eri­tyi­ses­ti suo­je­lus­kun­nis­sa pii­rien väli­sis­tä mes­ta­ruuk­sis­ta. Jyväs­ky­län ja Ete­lä-Poh­jan­maan pii­rit oli­vat sii­nä jo tuol­loin vah­vo­ja. Jo pit­kä­pal­loa kut­sut­tiin koti­maas­sa kehi­tet­ty­nä nimel­lä ”kan­sal­lis­pe­li”.

Pih­ka­la alkoi alku­vuo­des­ta 1920 läh­tien suun­ni­tel­la pelin uudis­ta­mis­ta moni­vai­hei­seen, jän­nit­tä­vään suun­taan. Hän halusi vie­dä peliä vie­lä lisää base­bal­lin suun­taan ja lisä­si juok­si­jal­le pesiä, joi­den kaut­ta lyö­jän tuli juos­ta ja ehtiä pesäl­le ennen pal­loa ja paloa. Juok­sut oli­vat nyt nopei­ta pyräh­dyk­siä ver­rat­tu­na pit­kä­pal­lon fyy­si­ses­ti rasit­ta­viin pit­kiin juoksutaipaleisiin.

Nel­jän­nek­si pesäk­si tuli koti­pe­sä, jon­ka pesä­vah­ti­na toi­mi syöt­tä­jä eli luk­ka­ri. Pih­ka­la uusi myös kop­pi­käy­tän­nöt. Kun aiem­min ete­ni­jä oli pesien välil­lä ”kuol­lut” kopis­ta, hän syk­syl­lä 1920 koe­pe­lien jäl­keen vain ”haa­voit­ti” juok­si­jan, ellei hän ollut pesän turvassa.

Sisä­pe­laa­jat oli­vat ”hyök­kää­jiä”, ulko­ken­tän pelaa­jat ”puo­lus­ta­jia”. Pelin sään­nöt pysyi­vät koko lail­la samoi­na vuo­den 1920 koe­pe­leis­tä läh­tien. Tar­ken­nuk­sia toki tuli: 1920- ja 1930-luvul­la lyön­neis­sä otet­tiin taka­ra­ja käyt­töön, har­ha­hei­tol­la ete­ne­mi­nen rajat­tiin yhteen pesän­vä­liin, ja räpy­löi­den käyt­tö sal­lit­tiin. Pesä­pal­lo jär­jes­täy­tyi vuon­na 1932 Pesäpalloliitoksi.

Uusi peli sai luon­nos­taan nimen ”pesä­pal­lo” oli­han pesil­lä kes­kei­nen sija pelin kulus­sa ja raken­tees­sa. Tosin Pih­ka­la ja nais­lii­kun­nan pio­nee­ri Anni Col­lan oli­vat jo 1910-luvul­la käyt­tä­neet base­bal­lis­ta sen ään­tä­myk­sen mukais­ta suo­ma­lais­tet­tua nimeä pesä­pal­lo. Nyt nimi sai jo Suo­men kan­sal­lis­pe­lik­si luon­neh­di­tun pelin pesien kes­kei­sen piir­teen mukai­sen nimen.

Pih­ka­la esit­te­li peliä myös ame­rik­ka­lai­sil­le base­bal­lin asian­tun­ti­joil­le. Pesä­pal­loa luon­neh­dit­tiin alus­ta läh­tien haus­kak­si, mie­len­kiin­toi­sek­si ja jän­nit­tä­väk­si, älyä ja tark­kaa­vai­suut­ta kehit­tä­väk­si lajik­si, ja niin se levi­si Suo­mes­sa suo­ras­taan räjäh­dys­mäi­ses­ti. Sii­tä tuli nyt todel­la ei vain alku­pe­räl­tään vaan myös suo­siol­taan suo­ma­lais­ten kan­sal­lis­pe­li, sen­kin kaut­ta, ettei se levin­nyt sit­ten­kään kan­sain­vä­li­sek­si hitik­si. Sitä yri­tet­tiin jo 1930-luvul­la saa­da jopa olympialajiksi.

1920- ja 1930 luvul­la se levi­si eri­tyi­ses­ti suo­je­lus­kun­nis­sa ja kou­lu­lai­tok­ses­sa. Myös urhei­luseu­rois­sa pesä­pal­lo sai ene­ne­väs­ti kan­na­tus­ta. Ennen sotia pesä­pal­lo­kes­kuk­sia oli­vat Jyväs­ky­lä, Hämeen­lin­na, Rii­hi­mä­ki ja Vii­pu­ri. Hel­sin­gis­sä perus­tet­tiin pesä­pal­lon eri­kois­seu­ra Hel­sin­gin Pal­lon­lyö­jät. Mies­ten ensim­mäi­nen Itä-Län­si pelat­tiin vuon­na 1932.

Sotien jäl­keen pelaa­jien ja jouk­kuei­den mää­rä nousi nopeas­ti uusiin ennä­tyk­siin. Nais­ten­kin har­ras­tus kas­voi, ja kau­del­la 1955 nai­set pela­si­vat ensim­mäi­sen sar­ja­muo­toi­sen SM-sar­jan­sa. Nai­set pela­si­vat ensim­mäi­sen Itä-Län­si ‑otte­lun­sa vuon­na 1961.

Pesä­pal­lon suo­sio kas­voi aina 1960-luvun lopul­le asti. Maal­ta­pa­ko koet­te­li myös monia pesä­pal­lon enti­siä val­ta­kes­kuk­sia. Kehi­tys onnis­tut­tiin kään­tä­mään 70-luvul­la, aina­kin tilapäisesti.

Pesä­pal­lo on jou­tu­nut kovaan kil­pai­luun mui­den pal­lo­la­jien kuten jää­kie­kon ja jal­ka­pal­lon kans­sa. Seu­ra­verk­ko on har­ven­tu­nut ja pesä­pal­lo on kes­kit­ty­nyt eri­kois­seu­roi­hin ja suu­riin yleis­seu­roi­hin suu­ris­sa maa­seu­tu­pi­tä­jis­sä ja suu­reh­kois­sa kaupungeissa.

Myös laji on muut­tu­nut. Peli­kent­tää on suu­ren­net­tu use­aan ottee­seen, taka­ra­jaa on siir­ret­ty aina 94 met­riin asti. Käyt­töön on pelia­lus­ta­na tul­lut hiek­ka­te­ko­nur­mi­kent­tä. Sar­ja­muo­toa on uudis­tet­tu, jot­ta se herät­täi­si kiin­nos­tus­ta. Run­ko­sar­jan kah­den par­haan välil­lä on vuo­des­ta 1986 läh­tien pelat­tu lop­puot­te­lu. Sekä mies­ten että nais­ten pää­sar­jaa alet­tiin vuo­des­ta 1990 läh­tien kut­sua nimel­lä Super­pe­sis. Juok­su­pe­lis­tä siir­ryt­tiin 1994 jak­so­pe­liin. Sään­töi­hin tuli 1996 vie­lä tasa­ti­lan­teen rat­kai­se­va kotiutuskilpailu.

Pesä­pal­lo eli 1990-luvul­la Suo­mes­sa nousu­kaut­ta. Laji pää­si myös vedon­lyön­ti­lis­toil­le ja sitä alet­tiin näyt­tää tele­vi­sios­sa. Yri­tys vie­dä pesä­pal­lo maa­kun­nis­ta suu­riin kau­pun­kei­hin epä­on­nis­tui Hel­sin­gin osal­ta, kun Kai­sa­nie­men Tii­ke­rit jou­tui nopeas­ti konkurssiin.

Mies­ten pesä­pal­lon Suo­men mes­ta­ruuk­sia on eni­ten Sot­ka­mon Jymyl­lä, kaik­ki­aan 17 vuo­des­ta 1990 läh­tien. Mui­ta usei­ta mes­ta­ruuk­sia voit­ta­nei­ta seu­ro­ja oli­vat Hel­sin­gin Pal­lon­lyö­jät, Lah­den Mai­la­vei­kot, Jyväs­ky­län Kiri, Hami­nan Pal­lon­lyö­jät, Kou­vo­lan Pal­lon­lyö­jät, Imat­ran Pal­lo­vei­kot, Sei­nä­joen Mai­la­jus­sit, Hyvin­kään Tah­ko, Oulun Lip­po ja Vim­pe­lin Veto.

Nais­ten mes­ta­ruuk­sia on eni­ten Hel­sin­gin Pal­lo­to­ve­reil­la 12 mes­ta­ruut­ta vuo­si­na 1950 – 1966. Sit­ten tule­vat Lapuan Vir­kiä 11 mes­ta­ruu­del­la 1978 – 2015 ja useil­la mes­ta­ruuk­sil­la Jyväs­ky­län Kiri ja Kirit­tä­ret, Työ­väen Mai­la­po­jat Hel­sin­ki, Tam­pe­reen Pyrin­tö sekä Puna-Mus­tat Helsinki.

Pai­kal­lis­leh­ti Ran­ta­poh­jas­sa alkoi 3.10.2024 Suo­men kan­sal­lis­sym­bo­le­ja käsit­te­le­vä artik­ke­li­sar­ja. Sen kir­joit­ta­ja on Kii­min­gis­sä asu­va his­to­rioi­si­ja, Oulun yli­opis­ton Suo­men ja Skan­di­na­vian his­to­rian eme­ri­tus­pro­fes­so­ri Jou­ko Vahtola.

Iin Urhei­li­jat pelaa mies­ten suomensarjassa

Kau­del­la 2025 pesä­pal­lon kol­man­nek­si kor­keim­mal­la sar­ja­ta­sol­la, mies­ten suo­men­sar­jas­sa, pelaa 38 jouk­kuet­ta ja nais­ten suo­men­sar­jas­sa 47 jouk­kuet­ta. Ran­ta­poh­jan alu­eel­ta mies­ten suo­men­sar­jas­sa pelaa Iin Urhei­li­joi­den jouk­kue, joka jat­kaa sar­jas­sa paik­ka­vaih­to­jen kaut­ta. Iin Urhei­li­joi­den jouk­kue nousi suo­men­sar­jaan vii­me vuon­na kau­del­le 2024. Jouk­kue jäi Poh­jois­loh­kon vii­mei­sek­si ja puto­si takai­sin maa­kun­ta­sar­jaan. Iin Urhei­li­jat sai kui­ten­kin pai­kan suo­men­sar­jas­sa, kun Kem­pe­leen Kiri ei otta­nut paik­kaan­sa vastaan.

Iin Urhei­li­jat voit­ti suo­men­sar­jan Poh­jois­loh­kon vuon­na 2002. Kii­min­gin Urhei­li­joi­den pesä­pal­lo­jouk­kue voit­ti suo­men­sar­jan Poh­jois­loh­kon vuo­si­na 2001, 2006, 2007 ja 2009. Seu­ran jouk­kue pela­si suo­men­sar­jas­sa kau­teen 2012 saak­ka. Taka­vuo­si­na myös Yli­kii­min­gin Nui­ja­mies­ten jouk­kue on pelan­nut suomensarjassa.

Iin Urhei­li­joi­den suo­men­sar­ja­jouk­ku­een koti­pe­lit pela­taan Rysän ken­täl­lä. Koti­pe­lien ajan­koh­dat löy­ty­vät tämän leh­den tapahtumakalenterista.

Kesäl­lä 2025 Iin Urhei­li­joi­den jouk­kue pelaa myös mies­ten maa­kun­ta­sar­jas­sa Poh­jois­loh­ko B:ssä.