Plank­ku­jen sahaus­ta Koitelissa

Kaik­kien täkä­läis­ten tun­te­mil­la Kii­min­gin Koi­te­lin­kos­kil­la on ollut jo kau­an mai­ne hie­no­na luon­non näh­tä­vyy­te­nä ja vir­kis­tys­paik­ka­na. Siel­lä vie­rai­le­van ylei­söl­lä on ehkä vähem­män tie­dos­sa, mil­lai­nen teol­li­nen his­to­ria Koi­te­lin­kos­kel­la on.

Koi­te­lis­sa on nimit­täin aika­naan toi­mi­nut puu­ta­va­ran vien­tiä har­joit­ta­nut saha­lai­tos noin sadan vuo­den ajan.

Koi­te­lin saha perus­tet­tiin ensi ker­ran vuon­na 1786. Tosin, his­to­ria­läh­tees­tä riip­puen, sahaus­ta ehkä teh­tiin jo 1770-luvun lopus­ta alkaen. Saha­ra­ken­nus sijait­si kos­kien välis­sä Saha­saa­res­sa, samoin työn­joh­don ja työn­te­ki­jöi­den asuin­ta­lo. Saha­ra­ken­nus oli hir­si­run­koi­nen ja 2‑kerroksinen. Var­si­nai­set sahaa­vat raa­mit oli­vat raken­nuk­sen ylä­ker­ras­sa. Ala­ker­ras­sa sijait­si­vat sahan kant­ti- ja hal­ko­sirk­ke­lit sekä terien kun­nos­sa­pi­toon tar­koi­tet­tu ns. viilakamari.

Saha sai käyt­tö­voi­man­sa Koi­te­lin kos­ken vedes­tä, jon­ka pyö­rit­tä­män vesi­pyö­rän voi­ma väli­tet­tiin var­sin alkeel­li­sen ja osin pui­sen voi­man­siir­to­lait­teis­ton kaut­ta 2‑raamisen sahan­ko­neis­ton käyt­töön. Voi­man­siir­ros­sa oli pui­sia ham­mas­rat­tai­ta ja akse­lei­ta ja jopa visa­koi­vus­ta teh­ty­jä laa­ke­rei­ta, joi­den voi­te­lu oli kriit­ti­sen tär­ke­ää. Voi­te­le­mat­to­ma­na laa­ke­ri saat­toi nääs syt­tyä palamaan.

Koi­te­lin saha paloi 1840-luvul­la. Palon aiheut­ta­ja­na oli eräs työ­mies, joka oli tahal­laan vahin­goit­ta­nut sahan koneis­toa sen käy­des­sä. Vahin­gon­te­ko onnis­tui­kin niin täy­del­li­ses­ti, että saha, koneis­ton yli­kuu­me­tes­sa, syt­tyi tuleen ja koko lai­tos paloi porok­si. Ilki­val­lan teki­jäl­lä kuu­lui olleen tar­koi­tuk­se­naan saa­da lisää työ­an­sioi­ta sahaa uudel­leen raken­net­taes­sa. No, työ­tä hän aina­kin sai, sil­lä hänet tuo­mit­tiin ja lähe­tet­tiin Sipe­ri­aan kuu­dek­si vuo­dek­si. Ei ole tie­toa, sel­vi­si­kö hän tuol­ta ”komen­nuk­sel­taan” edes takaisin.

Palon jäl­keen saha oli kym­men­kun­ta vuot­ta rau­nioi­na mut­ta raken­net­tiin uudel­leen, nyt lau­ta­sei­näi­se­nä ja val­mis­tues­saan vuon­na 1859 se oli toteu­tet­tu parem­mal­la tek­nii­kal­la. Se varus­tet­tiin kah­del­la vesi­tur­bii­nil­la, kah­del­la leveäl­lä saha­raa­mil­la sekä yhdel­lä kant­ti- ja yhdel­lä halkosirkkelillä.

Raa­mis­sa meni kak­si tuk­kia ker­ral­laan. Tukit eivät sii­hen aikaan olleet todel­la­kaan pie­niä vaan suu­rim­mat oli­vat tyves­tä läpi­mi­tal­taan väi­te­tys­ti yli met­rin hal­kai­si­jal­taan. Tuk­kien piti olla vähin­tään 7 met­riä pit­kiä ja ohuem­man lat­va­pään piti olla hal­kai­si­jal­taan vähin­tään 9 tuu­maa eli noin 23 cm! Näis­tä sahat­tiin jopa 11 tuu­maa (n. 28 cm) levei­tä ja 4 tuu­maa (n. 10 cm) pak­su­ja lank­ku­ja mut­ta toki myös pie­nem­pää lank­kua ja lautaa.

Uudem­man sahan tuo­tan­to oli 1800-luvun oloi­hin kat­soen mel­kois­ta. Kes­ki­mää­rin sahat­tiin noin 400 tuk­kia vuo­ro­kau­des­sa. Sahal­la oli työs­sä kes­ki­mää­rin 20 mies­tä ja työ­ai­ka oli kel­lo 6:sta aamul­la klo 6:een illal­la. Ruo­ka­tun­tia ei ollut olleen­kaan, vaan syö­mi­nen piti hoi­taa hotais­ten työ­tä keskeyttämättä.

Päi­vä­palk­ka oli noin 2 mark­kaa 25 pen­niä, mikä esi­mer­kik­si vuo­den 1870 palk­ka­na vas­taa tämän päi­vän rahas­sa noin 14 euroa, mikä vai­kut­taa tosi pie­nel­tä. Mut­ta elin­kus­tan­nuk­set­kin oli­vat sil­loin alem­mat. Esi­mer­kik­si kupil­li­ses­ta kah­via sai tyy­pil­li­ses­ti mak­saa 5 pen­niä eli nyky­ra­has­sa noin 0,30 euroa.

Saha­tun puu­ta­va­ran siir­rot sahal­la teh­tiin pit­käl­ti mies­voi­min, kun nos­tu­rei­ta, truk­ke­ja ym. nyky­ajan apu­lait­teit­ta ei ollut käy­tet­tä­vis­sä. Var­sin­kin mai­nit­tu­jen iso­jen lank­ku­jen kan­ta­mi­nen oli hur­jaa työ­tä. Kan­toon vie­lä tot­tu­mat­to­mil­la olka­päät oli­vat työ­vuo­ron jäl­keen veres­li­hal­la ja rakoil­la, jot­ka vam­mat eivät tie­ten­kään ehti­neet paran­tua seu­raa­vaan päi­vään men­nes­sä. Olka­päät oli­vat siis kai­ken aikaa auki ja tuleh­dus­ti­las­sa. Pik­ku­hil­jaa ne kui­ten­kin ”kän­sit­tyi­vät” ja van­hoil­la lan­kun­kan­ta­jil­la olka­päät oli­vat jo niin rus­tot­tu­neet ja kän­säi­set, ettei­vät ne enää vuotaneet.

Sahaus­ta teh­tiin joen vesi­ti­lan­teen mää­rää­mis­sä rajois­sa ja yleen­sä sahaus­kausi alkoi tou­ko­kuun alus­sa ja päät­tyi par­haim­mil­laan vas­ta lop­piai­se­na eli seu­raa­van vuo­den alus­sa. Tukit sahal­le uitet­tiin Kii­min­ki­jo­kea myö­ten Puo­lan­gal­ta, Uta­jär­vel­tä ja Yli­kii­min­gis­tä. Kun mui­ta uit­ta­jia ei joes­sa sii­hen aikaan ollut, sai­vat tukit maa­ta vedes­sä sahan ylä­puo­lel­la syk­syyn saak­ka, jol­loin ne nos­te­tiin maal­le tal­vel­la sahattavaksi.

Saha­tut ”plan­kut” eli lan­kut ja lau­dat kul­jet­tiin Ouluun Top­pi­lan sata­maan. Kul­je­tus teh­tiin enim­mäk­seen hevos­re­kien avul­la tal­vi­sai­kaan. Kul­je­tus­ten alka­mi­ses­ta ilmoi­tet­tiin pai­kal­li­sis­sa leh­dis­sä ja samal­la ilmoi­tet­tiin palk­kio, joka mak­set­tiin 3x9 ‑tuu­mai­sen lan­kun pituus­kyy­nä­rää koh­ti. Esi­mer­kik­si vuon­na 1870 hin­ta oli 4 pen­niä. Muil­le lan­kuil­le ja lau­doil­le sovel­let­tiin samaa kuutiohintaa.

Kul­je­tus tee­tet­tiin lähin­nä pai­kal­li­sil­la hevos­mie­hil­lä ja se alkoi tyy­pil­li­ses­ti lop­piai­sen aikaan kes­täen muu­ta­man vii­kon. Häm­mäs­tyt­tä­väl­tä kuu­los­taa van­has­ta Liit­to-leh­des­tä löy­ty­nyt tie­to, että par­haim­mil­laan vii­si­kin sataa reki­kuor­maa saha­ta­va­raa vie­tiin vuo­ro­kau­des­sa Top­pi­laan. Hevos­mie­hiä tuli ”plan­kun­ajoon” jopa Lapual­ta saakka.

Ajo­reit­ti oli aluk­si Kii­min­gin kir­kon­ky­län kaut­ta mut­ta myö­hem­min käy­tet­tiin oiko­tie­tä Jää­lin­jär­vel­le, jol­loin ajo­mat­ka lyhe­ni 5 kilo­met­riä. Kelis­tä ja hevo­sen voi­mis­ta riip­puen yhden kuor­man vie­mi­sel­lä saat­toi ansai­ta vii­si­kin sen aikais­ta mark­kaa. Hevos­mies päät­ti itse, mil­lai­sen kuor­man hän toh­ti ja/tai raas­ki hevo­sen­sa vedet­tä­väk­si las­ta­ta. Reki­ke­lin hyvyys tai huo­nous vai­kut­ti tie­ten­kin kuor­man suu­ruu­teen mut­ta tyy­pil­li­ses­ti hevo­sel­le sopi­va reki­kuor­ma sii­hen aikaan oli rei­lu 700 kg. Ajo­mat­kaa Koi­te­lis­ta Jää­lin­jär­ven ja Pyy­kös­jär­ven kaut­ta Top­pi­laan ker­tyi pari­kym­men­tä kilometriä.

Muu­ta­man ker­ran saha­tuot­tei­ta yri­tet­tiin las­kea lau­tal­la­kin Hau­ki­pu­taal­le mut­ta sii­nä epä­on­nis­tut­tiin laut­to­jen hajo­tes­sa Kii­min­ki­joen ala­juok­sun kos­kis­sa. Top­pi­las­ta puu­ta­va­rat lai­vat­tiin moniin Euroo­pan mai­hin. Ulko­lai­set puu­ta­va­ran osta­jat ym. kiin­nos­tu­neet vie­rai­li­vat Koi­te­lis­sa sahan toi­min­taan tutustumassa.

Koi­te­lin sahal­la oli his­to­rian­sa aika­na usei­ta omis­ta­jia. Kun saha meni kon­kurs­siin vuon­na 1887, oli se oulu­lais­ten kaup­piai­den S.W. ja Wil­liam Ant­man­nin omis­tuk­ses­sa. Heil­lä oli sil­loin omis­tuk­ses­saan myös Kui­va­nie­mel­lä sijain­nut Ailion 2‑raaminen vesi­sa­ha, joka myös myy­tiin samas­sa kon­kurs­si­huu­to­kau­pas­sa kesäl­lä 1887.

Yhte­nä osa­syy­nä kan­nat­to­maan toi­min­taan oli pait­si saho­jen huo­no teho ja riip­pu­vuus vesi­ti­lan­tees­ta niin myös puu­ta­va­ran kul­je­tus­kus­tan­nuk­set, joi­ta ran­ni­kol­le sata­mien lähel­le perus­te­tuil­la suu­ril­la höy­ry­sa­hoil­la ei ollut. Sahaa ei enää käyn­nis­tet­ty ja vuon­na 1903 sen sil­loi­nen omis­ta­ja oulu­lai­nen Berg­bo­min kaup­pa­huo­ne pur­ki ja lah­joit­ti sahan raken­nuk­sen Kii­min­gin kun­nal­le kan­sa­kou­lu­toi­min­nan kuten Hut­tu­ky­län kan­sa­kou­lun tar­pei­siin, jos­ta lah­joi­tuk­ses­ta Kii­min­gis­sä oltiin hyvin kii­tol­li­sia. Mut­ta sahan toi­min­nan lop­pu­mi­nen oli suu­ri mene­tys monil­le köy­hyy­den vai­vaa­mil­le per­heil­le, jois­sa saha oli sii­hen asti työl­lis­tä­nyt per­heen pään.

Ker­ro­taan, että Koi­te­lin sahan run­gon tukeis­ta on teh­ty myös Kii­min­gin kir­kon leh­te­rin pilarit.

Jar­mo Alasiurua

Läh­tei­nä on käy­tet­ty Oulun ilmoi­tus­leh­des­sä, Liitto‑, Kai­ku-ja Kale­va-leh­dis­sä vuo­si­na 1877–1936 ollei­ta uuti­sia, ilmoi­tuk­sia ja kir­joi­tuk­sia. Kart­ta­poh­ja on maan­mit­taus­lai­tok­sen perus­kar­tas­ta vuo­del­ta 1957.