Pel­ko ja tie­tä­mät­tö­myys syn­nyt­tä­vät vää­rin­kä­si­tyk­siä – Anne-Lau­re Jans­sen toi­voo, että ihmi­set eivät yli­huo­leh­ti­si vaan kuuntelisivat

Bel­gias­ta Suo­meen 12 vuot­ta sit­ten muut­ta­nut Anne-Lau­re Jans­sen on ollut näkö­vam­mai­nen syn­ty­mäs­tään asti. Hän kävi nor­maa­lin perus­kou­lun ja lukion sekä opis­ke­li ympä­ris­töin­si­nöö­rik­si ja työs­ken­te­li myös yliopisto-opettajana.

Työn saa­mi­nen Suo­mes­sa on osoit­tau­tu­nut näkö­vam­man vuok­si kui­ten­kin haas­teel­li­sek­si. Nyt Jans­sen työl­lis­tää itsen­sä pis­te­kir­joi­tus- ja apu­vä­li­neoh­jaa­ja­na sekä saa­vu­tet­ta­vien lau­ta­pe­lien suunnittelijana.

Hän näkee väre­jä ja hah­mo­ja, mut­ta näön tark­kuus puut­tuu. Hän kul­kee val­koi­sen kepin kanssa.

– Val­koi­nen kep­pi ei tar­koi­ta, että ihmi­nen oli­si täy­sin sokea, har­va itse asias­sa on. Ja vaik­ka sil­mät eivät toi­mi, aivot toi­mi­vat, hän sanoo.

Arjes­sa pie­net rat­kai­sut ovat näkö­vam­mai­sel­le iso­ja. Pis­te­kir­joi­tuk­sel­la mer­ki­tyt junan istu­ma­pai­kan nume­rot, his­sin pai­nik­keet sekä lai­tu­ri­nu­me­rot ja koho­kar­tat teke­vät liik­ku­mi­ses­ta itse­näi­sem­pää. Ääni­ma­ja­kat jul­ki­sis­sa tilois­sa, kuten juna-ase­mil­la taas ker­to­vat puhe­li­men sovel­luk­sen avul­la, mis­sä ollaan ja mihin suun­taan pitäi­si mennä.

Kun Kii­min­gis­sä asu­va Jans­sen halusi oppia pis­te­kir­joi­tus­ta, ei poh­joi­ses­ta löy­ty­nyt ohjaa­jaa. Niin­pä hän päät­ti opis­kel­la ohjaa­jak­si itse.

– Vaik­ka nyky­ään käy­tös­säm­me on pal­jon digi­taa­li­sia apu­vä­li­nei­tä, kuun­te­le­mi­nen ei ole sama asia kuin luke­mi­nen. Luke­mi­nen on ihmi­sen perus­oi­keus, sik­si jokai­sel­la näkö­vam­mai­sel­la pitää olla mah­dol­li­suus opis­kel­la pis­te­kir­joi­tus­ta, Jans­sen korostaa.

Pis­te­kir­joi­tus­ta ei hänen mukaan­sa tar­vit­se aja­tel­la vain kir­jo­jen luke­mi­se­na tai täy­del­li­se­nä luku­tai­to­na. Se voi olla se, että ymmär­tää pie­nen mer­kin maus­te­pur­kis­sa, lää­ke­pak­kauk­ses­sa, sii­vous­pul­los­sa tai muis­ti­la­pus­sa, jos­sa lukee oma paik­ka junanvaunussa.

Suu­rim­mat arjen haas­teet eivät näkö­vam­mai­sel­la aina lii­ty näke­mi­seen vaan jär­jes­tel­miin. Kul­je­tus­pal­ve­lun myö­häs­te­ly ja kyy­tien yhdis­te­ly teke­vät Jans­se­nil­le yrit­tä­jän työs­tä erit­täin vaikeaa.

– Haluan teh­dä työ­tä, mak­saa vero­ja ja osal­lis­tua yhteis­kun­taan. Mut­ta jos­kus tun­tuu, että minut halut­tai­siin lait­taa sairauseläkkeelle.

Vii­me aikoi­na Anne-Lau­re Jans­sen on myö­häs­ty­nyt usei­ta ker­to­ja sovi­tus­ta tapaa­mi­ses­ta tai jul­ki­sen kul­ku­neu­von läh­dös­tä, sil­lä kul­je­tus­pal­ve­lu ei ole saa­pu­nut pai­kal­le lähel­le­kään sovit­tua aikaa, tai kyy­te­jä on yhdis­tel­ty eri asiak­kai­den kanssa.

– Toi­von, että kul­je­tus­pal­ve­lu muut­tuu suju­vam­mak­si, sil­lä sen mer­ki­tys näkö­vam­mai­sil­le on erit­täin suuri.

Jans­se­nin oma into­hi­mo on lau­ta­pe­lit. Nyky­ään hän suun­nit­te­lee saa­vu­tet­ta­via pele­jä, jois­sa näkö­vam­mai­nen ei ole avus­tet­ta­va vaan tasa­ver­tai­nen pelaa­ja, jos­kus jopa etu­lyön­tia­se­mas­sa. Peleis­sä sor­met teke­vät sen, mihin sil­miä yleen­sä käytetään.

– Halusin luo­da jotain, joka ei ole vain näkö­vam­mais­toi­min­taa. Jotain, mitä näke­vät ja näkö­vam­mai­set voi­vat teh­dä yhdes­sä samal­la tasol­la, Jans­sen kertoo.

Kun näke­vä pelaa­ja lait­taa sil­mät kiin­ni ja yrit­tää vaik­ka­pa tun­nis­taa pus­sis­ta pui­sen ank­ku­rin tai len­to­ko­neen, ase­tel­ma muut­tuu. Yhtäk­kiä näke­vä ei osaakaan.

– Moni on pelin jäl­keen sano­nut ymmär­tä­vän­sä parem­min, mil­tä tun­tuu, kun tär­kein ais­ti ei ole käy­tös­sä, Jans­sen sanoo.

Jans­sen koros­taa, että näkö­vam­mai­sia on yhtä monen­lai­sia kuin on näkö­vam­mai­sia ihmi­siä. Yksi tar­vit­see suu­ren fon­tin, toi­nen pys­tyy luke­maan pien­tä teks­tiä, mut­ta näkö­kent­tä on kapea. Joku halu­aa teh­dä kai­ken mah­dol­li­sim­man itse­näi­ses­ti, toi­nen tar­vit­see enem­män apua. Sik­si hän toi­voo ihmi­sil­tä ennen kaik­kea kuun­te­le­mis­ta. Ei ylihuolehtimista.

Vää­rin­kä­si­tyk­siä syn­tyy usein. Kah­vi­las­sa saa­te­taan kysyä avus­ta­jal­ta, mitä Jans­sen juo, vaik­ka hän itse pys­tyy vas­taa­maan kysy­myk­seen parhaiten.

– Jos taas kysyn lau­ta­pe­liä pela­tes­sa, mis­sä kel­tai­nen nap­pu­la on, riit­tää että se ker­ro­taan. Ei tar­vit­se neu­voa seu­raa­vas­sa siirrossa.

Hänen mie­les­tään kyse on usein pelos­ta. Ihmi­set eivät tie­dä, miten toi­mia, joten he alka­vat puhua ohi tai aut­taa lii­kaa. Paras apu on yksin­ker­tai­nen kysy­mys: tar­vit­set­ko apua?

– Näkö­vam­mai­nen ei ole avu­ton. Hän voi olla äly­käs, osaa­va ja itse­näi­nen. Hän vain tekee asioi­ta toi­sel­la tavalla.