Oulun Päät­tä­jäl­tä, Pek­ka Kai­nua: Opti­mis­tin silmälaseilla

Pek­ka Kainua.

Työt­tö­myy­den kas­vu, talous­krii­sit, luon­non­ka­ta­stro­fit, lähi­suh­de­vä­ki­val­ta, alko­ho­lis­mi, las­ten pahoin­voin­ti, nuo­ri­son masen­tu­nei­suus, van­hus­ten heit­teil­le­jät­tö, lap­si­per­hei­den köy­hyys, rasis­mi… Täs­sä joi­ta­kin uuti­sai­hei­ta, joi­ta vii­me aikoi­na on tie­do­tus­vä­li­neis­sä näky­nyt. Vähem­mäs­tä­kin tulee ala­ku­loi­sek­si ja suu­pie­let kään­ty­vät roikkumaan.

Mik­si kaik­ki uuti­set ovat niin masen­ta­via? Onko maa­il­ma todel­la näin synk­kä paik­ka, vai onko niin, että vain huo­no uuti­nen on enää uuti­nen ja kata­stro­fi on jymyuutinen?

Haluai­sin uskoa noin sata vuot­ta sit­ten elä­neen brit­ti­läi­sen G.K. Ches­ter­to­nin aja­tuk­seen, jon­ka mukaan maa­il­ma ei ole muut­tu­nut huo­nom­paan suun­taan, uutis­vä­li­tys vain on kovas­ti paran­tu­nut. Ja tämä vauh­ti tai­taa olla vain kiih­ty­nyt. Nyky­ään toi­sel­la puo­lel­la maa­pal­loa tapah­tu­neet kau­heu­det ovat sil­miem­me edes­sä netin kaut­ta ken­ties nopeam­min kuin tapah­tu­ma­maan asuk­kai­den tiedossa.

Muis­tan jo vuo­sia sit­ten luke­nee­ni erääs­tä asia­kas­o­mis­ta­ja­leh­des­tä monen sivun jutun, jos­sa ker­rot­tiin noin 15-vuo­tiai­den nuor­ten taval­li­sis­ta har­ras­tuk­sis­ta. Mukaan mah­tui sie­nes­tys­tä, mar­jas­tus­ta, kalas­tus­ta ja met­säs­tys­tä. Lukies­sa tuli hyvä mie­li – täl­lai­sia nuo­ria vie­lä on. Nimit­täin yleen­sä, jos jos­sain näkee nuo­ris­ta kir­joi­te­tun jutun, se käsit­te­lee esi­mer­kik­si nuor­ten ahdis­tus­ta, some­riip­pu­vuut­ta tai nuorisotyöttömyyttä.

Hyvän uuti­sen vai­ku­tuk­ses­ta ker­too sekin, että muis­tan artik­ke­lin vie­lä nyt pit­käh­kön­kin ajan päästä.

Posi­tii­vi­suu­den ja hyvä mie­len opet­te­lus­sa riit­tää var­mas­ti meil­le kai­kil­le haas­tet­ta. Mik­si me ihmi­set niin usein läh­dem­me mureh­ti­maan sitä, mitä meil­lä ei ole? Voi­sim­me iloi­ta sii­tä, mitä meil­lä on.

Ulko­mail­la käy­des­sä saat­taa huo­ma­ta mon­ta asi­aa, mit­kä meil­lä Suo­mes­sa ja Poh­jois-Poh­jan­maal­la ovat huip­pu­luok­kaa. Meil­lä on hyvin hoi­det­tu tie­verk­ko. Meil­lä on hyvä ja toi­mi­va kou­lu­lai­tos. Sosi­aa­li- ja ter­vey­den­huol­tom­me perus­ta on edel­leen vahva.

Tie­dän kyl­lä, että meil­lä­kin on paran­ta­mi­sen varaa eri osa-alueil­la, ja toki polii­tik­ko­jen ja päät­tä­jien on etsit­tä­vä epä­koh­tia yhteis­kun­nas­sa ja pyrit­tä­vä kor­jaa­maan nii­tä. Pitäi­si vaan muis­taa suh­teut­taa asioi­ta. Kaik­ki asiat eivät suin­kaan ole meil­lä valit­ta­mi­sen aiheita.

Voi­si­ko myön­tei­ses­ti ajat­te­le­mal­la ja posi­tii­vis­ten asioi­den kaut­ta kat­so­mal­la löy­tyä mal­lia myös pää­tök­sen­te­koon? Voi­si­ko kyräi­lyn ja tahal­li­sen vää­ri­nym­mär­tä­mi­sen sijas­ta hakea yhdes­sä rat­kai­su­ja ja yrit­tää ymmär­tää toisia?

Opti­mis­ti näkee mah­dol­li­suuk­sia jokai­ses­sa vai­keu­des­sa, pes­si­mis­ti näkee jokai­ses­sa mah­dol­li­suu­des­sa vai­keu­den. Sama asia Maland­burgh Wil­so­nin kiteyt­tä­mä­nä: ”Opti­mis­ti näkee munk­ki­rin­ki­län, pes­si­mis­ti reiän.”

Pek­ka Kai­nua, kau­pun­gin­val­tuu­tet­tu, Kes­kus­ta, Ylikiiminki