Har­taus: Suu­rin on rakkaus

Ella Pääk­kö.

Vaik­ka minä puhui­sin ihmis­ten ja enke­lien kie­lil­lä mut­ta minul­ta puut­tui­si rak­kaus, oli­sin vain kumi­se­va vas­ki tai heli­se­vä sym­baa­li. Vaik­ka minul­la oli­si pro­fe­toi­mi­sen lah­ja, vaik­ka tun­ti­sin kaik­ki salai­suu­det ja kai­ken tie­don ja vaik­ka minul­la oli­si kaik­ki usko, niin että voi­sin siir­tää vuo­ria, mut­ta minul­ta puut­tui­si rak­kaus, en oli­si mitään. Vaik­ka jakai­sin kai­ken omai­suu­te­ni näl­kää näke­vil­le ja vaik­ka antai­sin polt­taa itse­ni tules­sa mut­ta minul­ta puut­tui­si rak­kaus, en sil­lä mitään voittaisi.

Rak­kaus on kär­si­väl­li­nen, rak­kaus on lem­peä. Rak­kaus ei kadeh­di, ei kers­ku, ei pöyh­kei­le, ei käyt­täy­dy sopi­mat­to­mas­ti, ei etsi omaa etu­aan, ei kat­ke­roi­du, ei muis­te­le kär­si­mään­sä pahaa, ei iloit­se vää­ryy­des­tä vaan iloit­see totuu­den voit­taes­sa. Kai­ken se kes­tää, kai­kes­sa uskoo, kai­kes­sa toi­voo, kai­ken se kärsii.

Rak­kaus ei kos­kaan katoa. Mut­ta pro­fe­toi­mi­nen vai­ke­nee, kie­lil­lä puhu­mi­nen lak­kaa, tie­to käy tur­hak­si. Tie­tä­mi­sem­me on näet vaja­vais­ta ja pro­fe­toi­mi­sem­me on vaja­vais­ta, mut­ta kun täy­del­li­nen tulee, vaja­vai­nen katoaa.

Kun olin lap­si, minä puhuin kuin lap­si, minul­la oli lap­sen mie­li ja lap­sen aja­tuk­set. Nyt, kun olen mies, olen jät­tä­nyt sen mikä kuu­luu lap­suu­teen. Nyt kat­se­lem­me vie­lä kuin kuvas­ti­mes­ta, kuin arvoi­tus­ta, mut­ta sil­loin näem­me kas­vois­ta kas­voi­hin. Nyt tie­to­ni on vie­lä vaja­vais­ta, mut­ta ker­ran se on täy­del­lis­tä, niin kuin Juma­la minut täy­del­li­ses­ti tuntee.

Niin pysy­vät nämä kol­me: usko, toi­vo, rak­kaus. Mut­ta suu­rin niis­tä on rak­kaus. 1. Kor.13

Eikös ollut­kin tut­tu koh­ta – monil­le häis­tä. Se liit­tyy Raa­ma­tun kon­teks­tis­sa armo­lah­joi­hin ja seurakuntaan.

Korint­to­lais­kir­jees­sä luvus­sa kak­si­tois­ta apos­to­li Paa­va­li kir­joit­taa, että Pyhän Hen­gen lah­jo­ja on monen­lai­sia. Yhden ja saman Hen­gen voi­mas­ta toi­nen saa kyvyn jakaa vii­saut­ta, toi­nen kyvyn jakaa tie­toa, toi­sel­le sama Hen­ki suo uskon voi­man, toi­sel­le paran­ta­mi­sen lah­jan, joku saa voi­man teh­dä ihmei­tä, joku pro­fe­toi­mi­sen lah­jan, joku kyvyn erot­taa eri hen­get toi­sis­taan, joku kie­lil­lä puhu­mi­sen lah­jan, joku taas kyvyn tul­ki­ta täl­lais­ta puhet­ta. Kai­ken tämän saa aikaan yksi ja sama Hen­ki, joka jakaa kul­le­kin omat lah­jan­sa niin kuin tah­too. Eli pyhä Hen­ki antaa armo­lah­jo­ja ja eri­lai­sia kai­kil­le. Armo­lah­jat vah­vis­ta­vat Pyhän hen­gen työ­tä meis­sä ja ne vah­vis­ta­vat uskoa Jeesukseen.

Raa­ma­tun näkö­kul­ma on sel­vä: armo­lah­jat eivät ole yksi­lön ansio­ta tai hen­gel­li­syy­den mit­ta. Nii­tä ei voi vain vaa­tia Juma­lal­ta. Ne ovat lah­jo­ja, jot­ka on tar­koi­tet­tu raken­nuk­sek­si toi­sil­le ja seu­ra­kun­nal­le. Sik­si Paa­va­li käyt­tää kuvaa ruu­miis­ta. Kris­tuk­sen ruu­mis koos­tuu monis­ta jäse­nis­tä ja jokai­nen niis­tä on tar­peel­li­nen. Se, joka ajat­te­lee ole­van­sa heik­ko tai näky­mä­tön, on sil­ti vält­tä­mä­tön. JOKAINEN jäsen ruu­miis­sa­han on tär­keä, jot­ta ihmi­nen koko­nai­suu­te­na toi­mii. Kun yksi ruu­miin jäsen ote­taan pois, esi­mer­kik­si yksi jal­ka, käve­ly ontuu pahas­ti. Kukaan ei voi siis sanoa toi­sel­le: “Minä en tar­vit­se sinua.” Mei­tä kaik­kia todel­la tar­vi­taan. Jokai­nen seu­ra­kun­nan jäsen on tärkeä.

Kirk­ko­vuo­des­sa eläm­me aikaa, jol­loin seu­ra­kun­ta odot­taa rukoil­len Pyhän Hen­gen lah­jaa. Jee­sus on nous­sut tai­vaa­seen, mut­ta ennen läh­töään hän lupa­si ope­tus­lap­sil­le jota­kin rat­kai­se­vaa: he eivät jäi­si yksin. Ope­tus­lap­set jäi­vät yhdes­sä odot­ta­maan, epä­var­muu­den ja toi­von väli­maas­toon, pitäy­tyen lupauk­ses­sa, joka ei vie­lä ollut täyt­ty­nyt. Pyhä Hen­ki vakuut­taa kris­ti­tyil­le, meil­le, että me olem­me Juma­lan lap­sia ja saam­me Jee­suk­sen tavoin kut­sua Juma­laa nimel­lä Abba, Isä.

Mitä lah­jo­ja meil­lä oli­si antaa seu­ra­kun­nas­sa? Lau­la­mi­nen, soit­ta­mi­nen, puhu­mi­nen, rin­nal­la kul­ki­ja, aut­ta­mi­nen seu­ra­kun­nan käy­tän­nön jär­jes­te­lyis­sä, puu­työt, koh­taa­mi­nen, käsi­työt, rukoi­le­mi­nen, kuun­te­le­mi­nen, askar­te­le­mi­nen…. Lis­taa voi­si jat­kaa vaik­ka kuinka.

Tämä on vapaut­ta­va vies­ti meil­le. Pyhän Hen­gen odo­tus ei ole odo­tus­ta tul­la jok­si­kin toi­sek­si, parem­mak­si tai hen­gel­li­sem­mäk­si. Se on kut­su luot­taa sii­hen, että Juma­la toi­mii nyt – kes­ke­ne­räis­ten ihmis­ten kaut­ta ja saam­me olla Juma­lan lap­sia juu­ri täl­lai­si­na ja käyt­tää meil­le suo­tu­ja lah­jo­ja juu­ri tällaisina.

Sil­ti Paa­va­li pysäyt­tää lah­jois­ta puhues­saan kaik­kein olen­nai­sim­man äärel­le. Hän sanoo, että ilman rak­kaut­ta lah­jat menet­tä­vät mer­ki­tyk­sen­sä. Vaik­ka oli­si kuin­ka vah­va usko tahan­sa, kau­niit sanat tai suu­ret teot ilman rak­kaut­ta jää­vät ontoik­si. Rak­kaus on se, joka kes­tää, raken­taa ja säi­lyy sil­loin­kin, kun muu kato­aa. Mut­ta ilman rak­kaut­ta armo­lah­joil­la ei ole mer­ki­tys­tä, ne ovat kuin kumi­se­va vas­ki ja heli­se­vä sym­baa­li ja kai­ku­va kuu­roil­le kor­vil­le, jos meil­lä ei ole rak­kaut­ta toi­siam­me kohtaan.

Ella Pääk­kö, lähe­tys- ja kan­sain­vä­li­sen työn ohjaa­ja, Kii­min­gin seurakunta