Har­taus: Pyhien yhteys

Las­se Hertteli.

”Pyhäin­päi­vä on sulau­tu­ma kah­des­ta juh­las­ta, kaik­kien pyhien päi­väs­tä 1.11. (Fes­tum omnium sanc­to­rum) ja kaik­kien usko­vien vai­na­jien muis­to­päi­väs­tä 2.11. (Com­me­mo­ra­tio omnium fide­lium defunc­to­rum). Siten muis­te­lun koh­tee­na ovat sekä kaik­ki kris­ti­kun­nan mart­tyy­rit että muut uskos­sa Kris­tuk­seen kuol­leet. Sana pyhä ei kui­ten­kaan viit­taa vain kuol­lei­siin. Jokai­nen Kris­tuk­sen oma on pyhä. Hän on uskos­sa osal­li­nen näky­mät­tö­mäs­tä pyhien yhtey­des­tä. Päi­vän perin­tei­nen evan­ke­liu­mi onkin Jee­suk­sen vuo­ri­saar­nan alus­sa ole­va autu­aak­si­ju­lis­tus”. (EVL)

Tule­va­na lau­an­tai­na vie­täm­me pyhäin­päi­vää. Kuo­le­ma on aina yhden aika­kau­den lop­pu. Kuo­le­ma on ker­ta­kaik­ki­nen. Sitä emme voi väis­tää. Kuo­le­ma on pysäyt­tä­vä, se herät­tää jäl­jel­le jää­vät poh­ti­maan, edes­men­neen elä­mää ja omaa tule­vai­suut­taan. Nämä nivou­tu­vat vää­jää­mät­tä yhteen. Aiem­min lähel­lä, omas­sa elä­mäs­sä muka­na ollut rakas ihmi­nen on pois­sa, jäl­jel­le jää kai­paus ja muis­to. Toi­sil­la elä­mä jatkuu.

Kuo­le­ma tulee jokai­sen ihmi­sen koh­dal­le. Läh­dön het­ki on yksi­löl­li­nen. Jot­kin läh­dön­het­ket jää­vät mie­leen. Kau­an sit­ten, koti­ta­lo­ni naa­pu­ris­sa leik­ki-ikäi­nen pie­ni tyt­tö nukah­ti äitin­sä syliin, enke­lit tuli­vat nou­ta­maan lap­su­kai­sen Tai­vaan Isän luo. Vajaa kak­si­kym­men­tä vuot­ta sit­ten, oman isä­ni läh­dön het­ki tuli yllät­täen tun­tu­ris­sa hiih­to­vael­luk­sel­la. Läh­ti­jöis­tä jäi kau­nis muisto.

Vuo­ri­saar­nas­sa Jee­sus puhuu ope­tus­lap­sil­le ja ker­too, min­kä­lai­nen ihmi­nen on autuas eli onnel­li­nen. Luet­te­lo on pit­kä: ”Autuai­ta ovat hen­ges­sään köy­hät, sil­lä hei­dän on tai­vas­ten val­ta­kun­ta. Autuai­ta mur­heel­li­set: he saa­vat loh­du­tuk­sen. Autuai­ta kär­si­väl­li­set: he peri­vät maan. Autuai­ta ne, joil­la on van­hurs­kau­den näl­kä ja jano: hei­dät ravi­taan. Autuai­ta ne, jot­ka toi­sia armah­ta­vat: hei­dät armah­de­taan. Autuai­ta puh­das­sy­dä­mi­set: he saa­vat näh­dä Juma­lan. Autuai­ta rau­han­te­ki­jät: he saa­vat Juma­lan lap­sen nimen. Autuai­ta ovat ne, joi­ta van­hurs­kau­den vuok­si vai­no­taan: hei­dän on tai­vas­ten val­ta­kun­ta. Autuai­ta olet­te te, kun tei­tä minun täh­te­ni her­ja­taan ja vai­no­taan ja kun teis­tä val­heel­li­ses­ti puhu­taan kaik­kea pahaa. Iloit­kaa ja rie­muit­kaa, sil­lä palk­ka, jon­ka te tai­vais­sa saat­te, on suu­ri. Niin­hän vai­not­tiin pro­feet­to­ja­kin, jot­ka eli­vät ennen tei­tä” (Matt. 5:1–12).

Kun miet­tii Jee­suk­sen ope­tus­ta autu­aas­ta ihmi­ses­tä omal­le koh­dal­le, huo­maa, että useim­mas­sa koh­din ei täy­tä kri­tee­re­jä lähel­le­kään. Ihmi­nen on inhi­mil­li­nen ja epä­on­nis­tuu tah­to­mat­taan­kin, toi­mis­saan sano­mi­sis­saan ja aja­tuk­sis­saan. Sik­si Juma­la lähet­ti ihmis­ten kes­kuu­teen Poi­kan­sa opet­ta­jak­si, sovit­ta­jak­si ja ”väli­mie­hek­si”, että voi­sim­me olla autuai­ta, Vapah­ta­jan omia.

Kun otam­me uskol­la vas­taan evan­ke­liu­min eli ilo­sa­no­man Jee­suk­ses­ta, saam­me loh­du­tuk­sen ja pelas­tuk­sen: “Minä olen ylös­nouse­mus ja elä­mä, joka uskoo minuun, se elää, vaik­ka oli­si kuol­lut”, sanoi Jee­sus (Joh. 11:25). Tämä mah­dol­lis­taa sen, että voim­me olla Kris­tuk­sen pyhiä.

Las­se Hert­te­li, dia­ko­nia­työn­te­ki­jä, Kii­min­gin seurakunta