Har­taus: Onnekkaita

Outi Poh­ja­nen.

”Arvot eivät tuo­ta mitään”, sanoo tyy­lik­kää­seen pik­ku­tak­kiin pukeu­tu­nut nuo­ri poliit­ti­nen broi­le­ri haas­tat­te­lus­saan. Pan­kis­ta soi­te­taan mai­nos­pu­he­lua: ”Meil­le siir­ty­mäl­lä oli­si mah­dol­li­suus toteut­taa haa­vee­si urheiluautosta!”

Myö­hem­min, uskol­li­sen hal­pi­sau­to­ni ratis­sa mie­tis­ke­len, kum­man haa­vet­ta sii­nä nyt oltiin tavoit­te­le­mas­sa, minun vai myyjän.

Arvom­me ovat taus­tal­la kai­kes­sa, mitä teem­me. Kun raa­ma­tus­sa Jee­sus sanoo ”Mis­sä on aar­tee­si, siel­lä on sydä­me­si”, hän muis­tut­taa juu­ri täs­tä. Arvot vai­kut­ta­vat sii­hen­kin, mihin yhtei­set raham­me käy­täm­me ja ketä siten arvostamme.

Työs­sä­ni koh­taan pal­jon hei­tä, joi­den arkeen kie­tou­tu­vat van­hus­ten elä­mä­nar­von, hoi­van ja pal­ve­lui­den kysy­myk­set. Jokai­nen, jon­ka koh­dal­la se on ajan­koh­tais­ta, tie­tää, että jos täs­sä sääs­te­tään, se teh­dään vää­räs­tä pai­kas­ta. Jos sen sanoi­si bis­nes­ter­mein, niin vies­ti­ni oli­si tämä: Olem­me vel­kaa heil­le, jot­ka ovat elä­neet kau­em­min kuin me. Täs­sä arvo­ky­sy­myk­ses­sä ei ole vara teh­dä kon­kurs­sia. Vie­lä pul­lis­te­lem­me ehkä voi­miem­me tun­nos­sa, mut­ta jos­sain vai­hees­sa mai­nos­mie­hen­kin haa­veet urhei­luau­tois­ta vaih­tu­vat perus­tar­pei­den turvaamiseen.

Me olim­me onnek­kai­ta, sisa­ruk­se­ni ja minä, kun saim­me lähes lop­puun asti saa­tel­la van­hem­pam­me kotoa käsin levon maa­han. Samaan aikaan sitä, mitä minä kut­sun täs­sä onnek­si, joku toi­nen voi kokea mah­dot­to­mak­si yhtä­lök­si. Omais­ten vas­tuu­ta ikäih­mis­ten hoi­dos­ta halu­taan jois­sain kaa­vai­luis­sa lisä­tä. Mut­ta ei se kai­kil­le ole mah­dol­lis­ta. Se, että se meil­le oli, vain enti­ses­tään lisää onnekkuuttamme.

Kyl­lä sii­hen lähei­syy­teen ja hoi­va­vas­tuuseen raas­ta­via­kin het­kiä riit­ti. Luo­pu­mi­nen tapah­tuu niin monel­la tasol­la, että mie­li ei rii­tä käsit­te­le­mään sitä kaik­kea ker­ral­la. On siir­ret­tä­vä asioi­den käsit­te­lyä eteen­päin. Myö­hem­min­kin ne oman tilan­sa ja aikan­sa otti­vat. Väsy­mys­kin vain odot­ti, että sai­si iskeä kun­nol­la kyntensä.

Koh­taan työs­sä­ni pal­jon omai­sia samas­sa elä­män­ti­lan­tees­sa. Mut­ta rajat eivät enää ole samas­sa pai­kas­sa kuin muu­ta­ma vuo­si sit­ten. Läheis­ten huo­li on usein sie­tä­mä­tön­tä. Joil­le­kin se on kir­jai­mel­li­ses­ti kes­tä­mä­tön­tä. Ympä­ril­läm­me tapah­tuu asioi­ta, jois­ta ei jul­ki­ses­ti puhu­ta, nii­tä peruut­ta­mat­to­mia ratkaisuja.

Se on aivan lii­an kal­lis hin­ta mak­set­ta­vak­si sel­lai­ses­ta, johon meil­lä oli­si rat­kai­su­ja olemassa.

Van­huu­den ja van­he­ne­mi­sen pitäi­si saa­da olla sees­teis­tä aikaa. Raken­tei­den pitäi­si kan­taa jokais­ta, joka on oman osan­sa jo yhtei­ses­tä työs­tä teh­nyt. Käsiä pitäi­si riit­tää ympä­ril­le, ja sel­lais­ta sydän­ten tah­to­ti­laa, joka ei anna perik­si nii­den koh­dal­la, joi­den ääni on jo iän tai väsy­myk­sen heikentämä.

Onpa vie­rel­lä lähei­nen tai vie­ras, onnis­tu­mi­nen edel­lyt­tää suh­det­ta. Suh­det­ta sii­hen ihmi­seen, jon­ka sil­mät ovat elä­mää näh­neet, sydän kan­taa koke­muk­sia ja keho iän pai­no­las­tia. Ken sen saa jon­kun kans­sa kokea, voi kat­soa itsen­sä onnekkaaksi.

Outi Poh­ja­nen, Hau­ki­pu­taan seu­ra­kun­nan kappalainen