Har­taus: Min­kä kokoi­nen Juma­la on?

Näin videon, jos­sa ker­rot­tiin, kuin­ka lap­si oli kysy­nyt isäl­tään: ”min­kä kokoi­nen Juma­la on?” Tähän isä vas­ta­si: ”kat­so tuo­ta tai­vaal­la len­tä­vää len­to­ko­net­ta. Min­kä kokoi­nen se on?” Lap­si vas­ta­si: ”se on todel­la pie­ni, näen sen juu­ri ja juu­ri”. Sit­ten isä vei lap­sen len­to­ken­täl­le, ja kun he näki­vät len­to­ko­neen, isä kysyi: ”entä nyt, min­kä kokoi­nen tuo len­to­ko­ne on?” Lap­si vas­ta­si: ”isä, se on aivan val­ta­va!” Isä vas­ta­si tähän: ”Juma­lan koko mei­dän elä­mäs­säm­me riip­puu sii­tä, kuin­ka lähel­lä tai kau­ka­na hänes­tä olem­me. Mitä lähem­pä­nä Juma­laa olet, sitä suu­rem­pi Hän on sinun elämässäsi.”

Juma­la ja len­to­ko­ne eivät ole kovin hyvin toi­siin­sa ver­rat­ta­vis­sa. Juma­la on raja­ton eikä kon­kreet­ti­ses­ti sil­min näh­tä­vis­sä, toi­sin kuin len­to­ko­ne. Lap­si kui­ten­kin kai­pa­si vas­taus­ta hän­tä mie­ti­tyt­tä­vään kysy­myk­seen, joten hänen van­hem­pan­sa käyt­ti vertauskuvaa.

Kun itse yri­tän hah­mot­taa Juma­lan suu­ruut­ta, havah­dun aika pian sii­hen, kuin­ka pie­ni itse olen­kaan. Lopul­ta tulen sii­hen tulok­seen, että Juma­lan suu­ruus on jotain niin käsit­tä­mä­tön­tä, että en osaa pukea sitä sanoiksi.

Vii­me sun­nun­tai oli Hyvän Pai­me­nen sun­nun­tai. Jee­sus sanoo: ”Minä olen hyvä pai­men, oikea pai­men, joka panee hen­ken­sä alt­tiik­si lam­pai­den puo­les­ta.” (Joh. 10: 11). Kun Jee­sus eli tääl­lä maan pääl­lä, hän oli ihmi­nen, yksi meistä.

Kun kat­som­me ris­til­le, voim­me näh­dä Juma­lan suu­ruu­den ja ennen kaik­kea rak­kau­den. ”Itse, omas­sa ruu­miis­saan, hän kan­toi mei­dän syn­tim­me ris­tin­puul­le, jot­ta me kuo­li­sim­me pois syn­neis­tä ja eläi­sim­me van­hurs­kau­del­le. Hänen haa­van­sa ovat tei­dät paran­ta­neet.” (1. Piet. 2: 24).

Usea ihmi­nen ker­too koke­van­sa pyhyyt­tä luon­nos­sa. Myös minul­le luon­to on paik­ka, jos­sa rau­hoi­tun ja pysäh­dyn. Luon­to saa ais­tit her­kis­ty­mään sekä kehon ja mie­len rau­hoit­tu­maan. Luon­nos­sa voi vain ihme­tel­lä, kuin­ka kau­nis­ta ja yksi­tyis­koh­tais­ta kaik­ki on. Kun luon­to herää kevääl­lä, on se aina yhtä ihmeellistä.

Kun mai­se­maa kat­soo kau­kaa, kaik­ki puut näyt­tä­vät yhtä kor­keil­ta. Mut­ta kun menet lähem­mäk­si, voit­kin havai­ta, että jokai­nen puu on eri­lai­nen. Mitä lähem­pä­nä Juma­laa olet, sitä parem­min alat ymmär­tää Juma­lan suu­ruu­den ja näh­dä yhä enem­män pie­nen pie­niä asioi­ta, jot­ka ovat Hänen käsia­laan­sa. Lopul­ta olen vain yhä enem­män hämil­lä­ni sii­tä, kuin­ka ihmeel­lis­tä kaik­ki on.

Rukous­hel­mi­nau­has­sa Juma­la-hel­mi on kai­kis­ta suu­rin ja väril­tään kul­tai­nen. Kul­le­kin hel­mel­le on oma rukouk­sen­sa ja Juma­la-hel­men rukous on: ”Sinä olet raja­ton. Sinä olet lähel­lä. Sinä olet valo.” Juma­la on ääre­tön ja Hän on kaik­kial­la. Ihmi­nen ei voi ymmär­tää Juma­laa. Sil­ti voim­me luot­taa, että Juma­la on lähel­lä meitä.

”Koi­vun leh­tien havi­na, lai­nei­den lem­peä loti­na. Kuk­kien terä­leh­det hen­not, per­hos­ten ensim­mäi­set len­not. Luo­jan luo­ma maa kun­ni­aa hei­jas­taa, luo­ma­kun­ta huu­taa hänen suu­ruut­taan. Luo­jan luo­ma maa kun­ni­aa hei­jas­taa, sii­nä näkyy käden­jäl­ki Kunin­kaan.” (Innea: Käden­jäl­ki Kuninkaan).

Sara Yli­pää, vs. nuo­ri­so­työ­noh­jaa­ja, Iin seurakunta

Sara Yli­pää.