Har­taus: Kirk­ko otti aske­leen koh­ti tasa-arvoa – ja se on suu­ri ilon aihe

Sal­la Autere.

Tiis­tai­na 3.6. tapah­tui jota­kin suur­ta. Suo­men evan­ke­lis-lute­ri­lai­sen kir­kon piis­pain­ko­kous jul­kai­si ohjeen, joka kos­kee samaa suku­puol­ta ole­vien parien vih­ki­mis­tä ja siu­naa­mis­ta. Kyse ei ole vain yhdes­tä asia­kir­jas­ta tai hal­lin­nol­li­ses­ta lin­jauk­ses­ta – kyse on suun­nan­muu­tok­ses­ta, joka tuo kir­kon lähem­mäs sitä todel­li­suut­ta, jos­sa me kaik­ki elämme.

Ohjees­sa tode­taan sel­keäs­ti, että avio­liit­toon vih­ki­mi­nen ja avio­lii­ton siu­naa­mi­nen ovat mukaan kir­kol­li­sia toi­mi­tuk­sia, joi­den sovel­tu­vuu­des­ta kirk­ko­ti­laan ei tar­vi­ta eril­lis­tä pää­tös­tä (KJ 3: 53 §). Tähän asti kirk­ko on siis vaa­ti­nut, että kirk­ko­ti­lo­jen käy­tös­tä täy­tyy teh­dä eril­li­nen pää­tös, mikä­li nii­tä anne­taan saman suku­puo­lis­ten parien käyt­töön. Mikä onkin ollut aivan absur­dia. Mil­tä on mah­ta­nut tun­tua niis­tä pareis­ta, jot­ka ovat jou­tu­neet seu­raa­maan, kuin­ka seu­ra­kun­ta­neu­vos­to äänes­tää sii­tä, kel­paa­vat­ko he käyt­tä­mään kir­kon tilo­ja, ovat­ko he sen arvoi­sia kuin muut. Se on ollut vas­ten­mie­lis­tä – ja nyt se on ohi.

Tämä pää­tös on mer­kit­tä­vä monel­la tasol­la. Ensin­nä­kin se tun­nus­taa sen, mikä on ollut tot­ta jo pit­kään: samaa suku­puol­ta ole­vat parit ovat osa kirk­koa. He ovat kas­tet­tu­ja, rukoi­le­via, rakas­ta­via ja sitou­tu­nei­ta kris­tit­ty­jä, jot­ka ovat toi­vo­neet, että hei­dän rak­kau­ten­sa voi­si saa­da saman­lai­sen hen­gel­li­sen siu­nauk­sen kuin mui­den­kin. Nyt kirk­ko sanoo: kyl­lä, tei­dän rak­kau­ten­ne on arvo­kas­ta ja sen voi siu­na­ta Juma­lan kas­vo­jen edessä.

Piis­pain­ko­kouk­sen ohjees­sa myös koros­te­taan, että pap­pe­ja ei tule ran­gais­ta sii­tä, että he vih­ki­vät tai siu­naa­vat samaa suku­puol­ta ole­via pare­ja. Tämä on tär­keä vies­ti luot­ta­muk­ses­ta ja hen­gel­li­ses­tä vapaudesta.

Toki pää­tös ei syn­ty­nyt yksi­mie­li­ses­ti. Kak­si piis­paa jät­ti eriä­vän mie­li­pi­teen. Tämä herät­tää huo­len: syn­tyy­kö kirk­koon nyt kak­si todel­li­suut­ta? Onko vaa­ra­na, että jot­kut hiip­pa­kun­nat alka­vat toi­mia eri taval­la kuin toi­set – aivan kuten aika­naan, kun Oulun hiip­pa­kun­ta ei sal­li­nut nais­pap­peut­ta ja nais­pa­pit jou­tui­vat hakeu­tu­maan pap­pis­vih­ki­myk­seen muu­al­le? Toi­vot­ta­vas­ti ei. Kir­kon ykseys ei tar­koi­ta yksi­mie­li­syyt­tä, mut­ta se vaa­tii yhteis­tä tah­toa pysyä samas­sa pöydässä.

Lisäk­si on huo­mio­nar­vois­ta, että piis­pain­ko­kous teki pää­tök­sen­sä tilan­tees­sa, jos­sa kir­kol­lis­ko­kous ei ole vie­lä muut­ta­nut kirk­ko­jär­jes­tys­tä tai kir­kol­lis­la­kia. Kri­tiik­kiä on esi­tet­ty sii­tä, että kir­kon ylin päät­tä­vä elin ohi­tet­tiin. Toi­saal­ta voi­daan aja­tel­la, että piis­pat käyt­ti­vät nyt pai­me­nuut­taan tilan­tees­sa, jos­sa pää­tök­sen­teon vii­väs­ty­mi­nen oli­si jat­ka­nut epäoikeudenmukaisuutta.

Tämä pää­tös ei tee kir­kos­ta täy­del­lis­tä. Mut­ta se tekee sii­tä inhi­mil­li­sem­män ja nyky­het­kes­sä elä­vän. Se on askel koh­ti sel­lais­ta kirk­koa, jos­sa jokai­nen tie­tää ole­van­sa ter­ve­tul­lut – ei vain sanoin, vaan myös teoin. Se on suu­ri askel koh­ti tasa-arvoa. Se on askel, joka tuo toi­voa, raken­taa sil­to­ja ja kut­suu mei­tä kaik­kia elä­mään todek­si sitä rak­kaut­ta, jota Juma­la meil­le osoit­taa – ilman ehtoja.

Sal­la Aute­re, Hau­ki­pu­taan seu­ra­kun­nan kirkkoherra