Har­taus: Älkääm­me luo­pu­ko, luovuttako!

Dia­bo­los tar­koit­taa suo­mek­si Paho­lais­ta. Sana­tar­kas­ti kään­net­ty­nä Dia­bo­los on ‘hajot­ta­ja‘, ‘eril­leen heit­tä­jä´. Mei­dät pyri­tään erot­ta­maan Juma­lan yhtey­des­tä. Häm­men­nyk­sen, epäi­lys­ten, hajaan­nuk­sen ja kaa­ok­sen syn­nyt­tä­mi­nen on Paho­lai­sen strategia. 

Paho­lai­nen iskee heik­kouk­siim­me: omaan vah­vaan, mut­ta oma­hy­väi­seen tah­toom­me. Me tah­dom­me uskoa Paho­lai­sen leper­te­le­miä lupauk­sia rak­kau­des­ta, vapau­des­ta ja oikeuk­sis­ta. Tah­tom­me on toi­nen kuin Juma­lan ja niin on todel­li­suu­tem­me­kin toinen.

Paho­lai­nen päs­mä­röi mei­tä ylei­sen mie­li­pi­teen väli­nein. En puhu his­to­rias­ta, puhun täs­tä päi­väs­tä ja lähi­tu­le­vai­suu­des­ta. Puo­lus­ta­jam­me ovat kään­ty­neet omi­aan vas­taan. Paho­lai­nen on kiva ja val­loit­ta­va pääl­lik­kö, mut­ta kaik­kea val­taa hänel­lä­kään ei ole. Hänel­lä on vain val­ta itse­kes­kei­siin, ylpei­siin ja lyhyt­jän­tei­siin mielipiteisiimme.

Ihmi­ses­tä on siis kysy­mys täs­sä tais­te­lus­sa, sinus­ta ja minus­ta, sekä lap­sis­tam­me. Kat­so ihmis­tä, kat­so itseä­si ja mie­ti, tyy­dyt­tää­kö koh­taa­ma­si kuva. Riit­tää­kö se, mitä näet? Tah­toi­sit­ko olla ja näh­dä jotain muu­ta? Jotain erot­tu­vam­paa kenties…

Ihmi­nen tekey­tyy eri­koi­sek­si ja eri­lai­sek­si erot­tuak­seen taval­li­sis­ta ja tyl­sis­tä. Ihmi­nen varus­taa itsen­sä väreil­lä ja asuil­la, maa­leil­la ja metal­lil­la. Ihmi­nen muut­tuu mete­lik­si ja julis­taa koko ole­muk­sel­laan kaa­os­ta pal­voen kovuut­ta ja kyl­ty­mät­tö­myyt­tä. Mut­ta huo­mio­ta saa­des­saan ja ääneen pääs­ty­ään hän koros­taa tavallisuuttaan. 

Hän on siis teh­nyt itsen­sä eri­koi­sek­si, mut­ta esit­tää ole­van­sa aivan taval­li­nen työn­ha­ki­ja. Näi­tä eri­koi­sia taval­li­sia on jo niin pal­jon, että he ovat käy­mäs­sä taval­li­sik­si eri­koi­sik­si. Hei­dän huo­mio­ar­von­sa alkaa olla jo niin ole­ma­ton, että hei­dän oli­si kek­sit­tä­vä jotain uut­ta ja sävähdyttävämpää.

Kirk­ko on taval­li­nen ja tyl­sä. Ja juu­ri sik­si se on tur­val­li­nen. Kirk­koa ollaan kui­ten­kin kar­ne­va­li­soi­mas­sa. Kirk­ko, sii­nä mis­sä ihmi­nen­kin, tah­do­taan näh­dä ja kokea huo­mio­nar­voi­se­na ja säväh­dyt­tä­vä­nä. Kirk­ko ei rii­tä, tah­do­taan teat­te­ria. Juma­lan­pal­ve­lus ei rii­tä, tah­do­taan elä­myk­sel­li­siä esi­tyk­siä. Rukouk­set eivät rii­tä, tah­do­taan mant­ro­ja. Pol­vis­tu­mi­nen ei rii­tä, tah­do­taan joo­gaa. Vir­sien hymis­te­ly ei rii­tä, tah­do­taan iskel­miä ja metal­li­me­te­liä. Rau­hoit­tu­mi­nen ei rii­tä, tah­do­taan saa­da päät sekai­sin. Tun­ne ei rii­tä, tah­do­taan ohjelmaa. 

Juma­la­kaan ei rii­tä, ihmi­nen tah­too juma­loi­da ihmis­tä itse­ään. Vain tah­to riit­tää, vaik­kei kos­kaan rii­tä­kään tyy­dyt­tä­mään ihmis­tä… eikä Paho­lais­ta. Kas, kun aina voi sukel­taa syvemmälle.

Kirk­koa ja sen Pyhää pysy­vyyt­tä tulee puo­lus­taa niin kuin kir­kon pyhyy­den puo­lus­ta­jia­kin tulee puo­lus­taa. Muut­tu­va kirk­ko muut­tuu tur­vat­to­mam­mak­si taval­li­suu­teen­sa tyy­ty­väi­sil­le. Me tar­vit­sem­me kirk­kom­me sel­lai­se­na kuin se on aina ollut, kaik­ki­ne vir­hei­neen ja vaja­vuuk­si­neen. Niin kuin mei­dän on tyy­dyt­tä­vä omaan kuvaam­me, on mei­dän tyy­dyt­tä­vä kirk­kom­me­kin kuvaan, sil­lä se, mikä näkyy, olem­me me – en minä, etkä sinä, vaan me yhdessä! 

Me olem­me kirk­ko ja kirk­ko on myös mei­dän taval­lis­ten tur­va­paik­kam­me. Kirk­ko ker­too meis­tä lap­sil­lem­me ja me ker­rom­me heil­le kir­kos­tam­me. Näin pysyy Pyhä, jota puo­lus­tam­me yhdessä. 

Juma­lan­pal­ve­luk­set sun­nun­tai­sin kel­lo kymmenen. 

Heik­ki Pesä­maa, pap­pi, Kii­min­gin seurakunta