Har­taus: Anta­kaa anteeksi

Samu­li Ruusuvuori.

Mil­loin vii­mek­si olet ollut tilan­tees­sa, jos­sa joku lähei­nen tai tun­te­ma­ton toi­mi mie­les­tä­si vää­rin? Miten toi­mit tilan­tees­sa? Otit­ko asian puheek­si vai sul­jit­ko sil­mä­si? Puut­tu­mi­nen ja puhut­te­lu eivät ole aina help­poa. Ei edes sil­loin, kun oli­si oikeas­ti aihet­ta. Kyn­nys­tä puut­tua nos­ta­vat monet sei­kat. Hel­pom­mak­si sitä ei aina­kaan tee ajas­sam­me vah­vis­tu­va ilma­pii­ri: toi­sen asiat eivät minul­le kuu­lu ja minun asiat ei kuu­lu toisille.

Mut­ta entä jos lähes­tyi­si­kin lem­peäs­ti, tois­ta kun­nioit­taen? Jokai­nen­han meis­tä tekee vir­hei­tä, joten ei ole varaa nous­ta toi­sen ylä­puo­lel­le. Kun­nioit­ta­va lähes­ty­mis­ta­pa voi­si toi­mia. Se osoit­taa, että vaik­ka et hyväk­sy toi­sen vää­rää tekoa, tun­nus­tat hänen ihmi­sar­von. Mut­ta jos onkin itse vää­ryy­den koh­tee­na? Sil­loin tar­vi­taan pal­jon kär­si­väl­li­syyt­tä ja itse­hil­lin­tää. Hel­pos­ti vas­taa pahaan pahal­la. Sovun ja avoi­mien välien säi­ly­mi­nen edel­lyt­tää kui­ten­kin, että pys­tym­me puut­tu­maan, puhu­maan ja sopi­maan, anta­maan anteek­si. Yhä uudestaan.

Myös tule­van sun­nun­tain evan­ke­liu­mi (Matt.18:15–22) käsit­te­lee puhut­te­lua ja anteek­si anta­mis­ta. Teks­tiä on van­has­taan kut­sut­tu Kris­tuk­sen kirk­ko­laik­si. Nimes­tä huo­li­mat­ta sii­nä on kyse armos­ta ja rak­kau­des­ta lähim­mäis­tä koh­taan. Se on ohjee­na seu­ra­kun­nal­le. Sii­hen kuu­lu­vien ”vel­jien” eli kaik­kien Kris­tuk­sen seu­raa­jien tuli­si rakas­taa toi­si­aan totuu­des­sa. Se ei ohjaa syn­nin hyväk­sy­mi­seen, eikä välin­pi­tä­mät­tö­myy­teen, vaan välit­tä­mi­seen. Sii­hen, että kun huo­maam­me lähim­mäi­sen kom­pu­roi­van, lähes­tym­me ja rak­kau­del­la neu­vom­me. Ja tär­keim­pä­nä, annam­me katu­val­le vir­heet ja syn­nit anteek­si. Se on tuon Kris­tuk­sen kirk­ko­lain pää­mää­rä. Kris­ti­tyn koko elä­män perus­tuu armoon ja anteek­sian­toon, sil­lä kos­ka Kris­tus on anta­nut meil­le anteek­si, mekin haluam­me antaa toi­sil­le anteek­si. Kris­tit­ty myös elää armos­ta. Pie­ta­rin kir­jees­sä sano­taan: ”vakuu­tan, että se armo, jos­sa te elät­te, on todel­la Juma­lan armoa. Pysy­kää sii­nä luji­na!” (1.Piet.5:12).

Armol­li­suus toi­sia koh­taan vah­vis­taa kes­ki­näis­tä rak­kaut­ta. Sen vaa­li­mi­seen mei­tä kut­suu päi­vän evan­ke­liu­min lisäk­si tule­van sun­nun­tain toi­nen luku­kap­pa­le: ”Olkaa kaik­ki yksi­mie­li­siä, jaka­kaa tois­ten­ne ilot ja surut, rakas­ta­kaa toi­sian­ne ja olkaa hyvä­sy­dä­mi­siä ja nöy­riä. Älkää vas­tat­ko pahaan pahal­la, älkää­kä her­jauk­seen her­jauk­sel­la, vaan päin­vas­toin siu­nat­kaa. Sii­hen tei­dät on kut­sut­tu­kin, jot­ta peri­sit­te siu­nauk­sen.” (1.Piet.3:8–9)

Armon sano­maa tulee myös vie­dä eteen­päin. Kris­tus kut­sui seu­raa­ji­aan jat­ka­maan aloit­ta­maan­sa työ­tä maan pääl­lä: julis­ta­maan Juma­lan val­ta­kun­nan lähes­ty­mis­tä ja evan­ke­liu­mia, jon­ka yti­me­nä on kaik­kien syn­tien anteek­sian­ta­mus: ”Kris­tuk­sen veres­sä meil­lä on lunas­tus, rik­ko­mus­tem­me anteeksianto.”(Ef.1:7) Juma­lan seu­ra­kun­nas­ta kuu­luu yhä tuo Pyhän Hen­gen voi­mas­ta saar­nat­tu evan­ke­liu­mi. Se on ehty­mä­tön läh­de, jos­ta riit­tää jokai­sel­le, joka sen halu­aa sydä­meen­sä vas­taa­not­taa ja tallettaa.

Samu­li Ruusu­vuo­ri, Hau­ki­pu­taan seu­ra­kun­nan seurakuntapastori