Poh­jois-Kel­lon maa­ti­lo­jen his­to­ria samois­sa kansissa

Kel­lon Tak­ku­ran­nal­ta kotoi­sin ole­van Tapio Reki­län oma­kus­tan­ne “Kel­lon poh­jois­osan maa­ti­lo­jen his­to­ri­aa” ‑teos on vas­ti­kään ilmes­ty­nyt ja teok­ses­sa syven­ny­tään muun muas­sa Perä­ta­lon, Rau­tion, Mäke­län, Mäki­ta­kun, Ala­kiu­tun, Vai­nio­lan, Suok­ko­sen, Iso­hoo­ka­nan ja Pik­ku-Hoo­ka­nan tiloi­hin. Nykyi­sin Sipoos­sa asu­va Reki­lä ker­too idean teok­seen syn­ty­neen Tyt­ti Iso­hoo­ka­na-Asun­maan toi­mit­ta­man “Kel­lo merel­le soi — Kel­lon kylän his­to­ri­aa” ‑teok­sen yhtey­des­sä, sil­lä Reki­lä osal­lis­tui teok­sen kirjoittamiseen.

– Tyt­ti mai­nit­si tuol­loin, että oli­si kiva saa­da myös tilo­jen his­to­ri­aa samoi­hin kan­siin. Koko Kel­lon aluet­ta kat­ta­vaa teos­ta oli­si ollut han­ka­la läh­teä tii­vis­tä­mään ja sii­tä syys­tä tämä teos kes­kit­tyy Kel­lon poh­jois­osaan, Reki­lä kertoo.

Teok­sen kokoa­mi­ses­sa Reki­läl­lä kes­ti kym­me­nen vuot­ta. Kir­jan kuvat ker­to­vat myös tari­naa ja kar­toil­la hän halusi lisä­tä teok­sen visuaalisuutta.

– Kyl­lä­hän se oli muka­va tun­ne saa­da vuo­sien työ val­miik­si ja pitää pai­nos­ta tuo­ree­na tul­lut­ta kir­jaa käsissään.

Teos­ta teh­des­sään Reki­lä ker­toi oppi­neen­sa myös itse lisää oman sukun­sa historiasta.

1600-luvul­la, jol­loin Suo­mi oli osa Ruot­sia, tilo­jen arvo mää­ri­tel­tiin Kel­los­sa­kin man­taa­leis­sa. Tiloil­la suo­ri­tet­tiin maa­kir­ja­kar­toi­tuk­sia, jois­sa tiloil­le annet­tiin man­taa­li­lu­ku, joka kuva­si tilan tuot­ta­vuut­ta tai kykyä mak­saa veroa. Par­haim­mat man­taa­li­lu­vut omaa­vat tilat sai­vat etuuk­sia, kuten par­haat pen­kit kir­kos­sa. Tilo­jen man­taa­li­lu­vut on eri­tel­ty myös Reki­län teok­ses­sa. Reki­län teok­ses­sa tilo­jen his­to­ri­aa tut­ki­taan aina 1500-luvul­le asti.

– 1600-luvun lopun näl­kä­vuo­sien aika­na monet tilat sor­tui­vat ja jou­tui­vat kruu­nul­le, mikä­li maa­ve­rot oli mak­sa­mat­ta kol­mel­ta vuo­del­ta. Kel­los­sa suu­rin osa tilois­ta otet­tiin hal­tuun ja vain har­va säi­lyi iso­vi­han jälkeen.

Iso­vi­han (1713–1721) jäl­keen Kel­los­sa oli yhteen­sä 48 tilaa, jois­ta 14 oli iso­ja perhetiloja.

Tuo­hon aikaan myös Kel­los­sa tilo­jen omis­ta­mat pel­lot ja nii­tyt oli­vat leväl­lään pit­kin pitä­jää. 1700-luvun puo­li­vä­lin jäl­keen alka­nees­sa iso­jaos­sa omis­tuk­set jär­jes­tet­tiin uusik­si siten, että pel­lot ja nii­tyt oli­si­vat lähel­lä tilaa. Reki­län teok­ses­sa käsi­tel­lään jokai­sen tilan omis­tuk­sia ja asuk­kai­den koh­ta­loi­ta omis­sa luvuis­saan. Löy­tyy­pä teok­ses­ta myös tilo­jen viral­li­set puu­mer­kit ja oikeu­teen asti men­nei­tä rii­to­ja muun muas­sa tuli­tik­ku­jen kaup­paa­mi­ses­ta. Osas­ta asuk­kais­ta on löy­ty­nyt pal­jon­kin tie­toa ja esi­mer­kik­si nykyi­sen Vai­nion suvun his­to­rias­ta löy­tyy 1700-luvun lop­pu­puo­lel­la syn­ty­nyt ja elä­nyt Vanio­la-tilan Ant­ti Antin­poi­ka, joka oli tuo­hon aikaan yksi alu­een har­vois­ta asuk­kais­ta, joka osa­si kir­joit­taa ja lukea.

– Hän oli syväs­ti uskon­nol­li­nen hen­ki­lö ja hän kir­joit­ti muun muas­sa peru­kir­jo­ja ja runo­ja. Mones­sa­kaan talos­sa ei ollu tuo­hon aikaan kuin raa­mat­tu ja suo­men­kie­li­nen vir­si­kir­ja, joten on eri­kois­ta, että taval­li­nen talon­poi­ka oppi kir­joit­ta­maan ja lukemaan.

Antin­po­jan runo­ja on tar­koi­tus jul­kais­ta tule­vai­suu­des­sa oma­na kirjasena.

Reki­lä on tut­ki­nut tilo­jen his­to­ri­aa niin pit­käl­le taak­se­päin kuin tie­toa on vain löy­ty­nyt. Hän on teh­nyt ison työn sel­vit­tääk­seen tilo­jen his­to­ri­aa, sil­lä ennak­ko­tie­to­ja ei juu­ri­kaan ollut. Tie­to­ja hän etsi vero­luet­te­lois­ta, maa­kir­jois­ta, tuo­mio­kir­jois­ta ja koti­seu­tu­jul­kai­suis­ta, joi­den lisäk­si apua löy­tyi Suo­men kir­jal­li­suus­seu­ras­ta ja Oulun sukututkimusseurasta.

– Tuo­mio­kir­jat oli­vat tär­keä osa hen­ki­lö­tut­ki­muk­sen osal­ta ja siel­tä löy­tyi myös oikeus­jut­tu­ja alueelta.

Van­hat teks­tit ovat käsin kir­joi­tet­tu ja sik­si­kin vai­keas­ti tul­kit­ta­via, min­kä lisäk­si osa van­hois­ta teks­teis­tä oli ruot­sik­si. Reki­lä nau­raa jou­tu­neen­sa opet­te­le­maan taus­ta­työ­tä var­ten inhok­ki kou­luai­neen­sa ruot­sin­kie­len uudelleen.

– Ruot­sa­lais­ten nais­dek­ka­ris­tien kir­jo­ja lukies­sa opin pal­jon, sil­lä he käyt­tä­vät pal­jon kuvai­le­vaa kiel­tä. Tie­don alku­läh­teil­le hakeu­tu­mi­nen on myös tul­lut tutuk­si ja ajoit­tain taus­ta­työ on tun­tu­nut sala­po­lii­si­työl­tä. Ahaa-elä­myk­siä on tul­lut usei­ta, kun on löy­tä­nyt jotain pit­kään etsin­näs­sä ollut­ta tie­toa, Reki­lä hymyilee.

Iso­vi­han ajal­ta on vain vähän tie­toa, sil­lä vero- ja kir­kon­kir­jo­ja puut­tuu pal­jon Suo­men olles­sa Venä­jän val­lan alla. Tie­toa on löy­ty­nyt kui­ten­kin hen­ki­kir­jo­jen ohel­la rip­pi­kir­jois­ta. Vuon­na 1731 rip­pi­kir­joi­hin alet­tiin mer­kit­se­mään tilo­jen asuk­kaat ja syntymäajat.

– Kir­joi­hin mer­kit­tiin myös tuo­hon aikaan kuka osa­si kir­kon teks­tit ja kuin­ka pal­jon kukin on käy­nyt ehtoollisella.

1800-luvul­la omis­tuk­set löys­tyi­vät siten, että maa­ta pys­tyi myy­mään ja pilk­ko­maan. Alkoi val­la­ton myyn­ti­rul­jans­si, jon­ka peräs­sä oli vai­kea pysyä.

Jokai­sen tilan oman kap­pa­leen lopus­ta löy­tyy tilan hal­ko­mis­kart­ta ja hen­ki­löt, jot­ka ovat olleet hal­ko­mis­ta teke­mäs­sä. Hen­ki­kir­jo­ja on näh­tä­vil­le vuo­teen 1923 asti, eli teok­ses­ta löy­tyy tilo­jen asuk­kaat kysei­seen vuo­teen saakka.