70-vuo­tias Kel­lon Met­säs­tys­seu­ra tar­joi­li hir­vi­keit­toa 600 hen­gel­le, met­säs­tys­seu­ra toi­voo nuo­ria mukaan toi­min­taan ja nyky­ai­kais­taa seu­ran käytäntöjä

Vii­me lau­an­tai­na Kel­lon Met­säs­tys­seu­ra viet­ti pei­jai­si­aan Kel­lon Nuo­ri­so­seu­ran tilois­sa ja kat­ti­lat pis­tet­tiin pori­se­maan jo aamu­kuu­den jäl­keen. Seu­ran jousiam­mun­ta­jaos­ton Jani Pit­kä­nen oli jaos­ton­sa kans­sa vas­tuus­sa pei­jais­ten tar­joi­luis­ta. Esi­val­mis­te­lut he aloit­ti­vat jo pari viik­koa aiemmin.

– Lie­men oli­si toki voi­nut teh­dä jau­hees­ta­kin, mut­ta ammat­tiyl­peys ei anta­nut vetää mut­kia suo­rik­si. Hir­ven lihat ja kas­vik­set on paah­det­tu itse ja keit­toa val­mis­tuu 450 lit­raa. Keit­to on kii­tos maa­no­mis­ta­jil­le ja sil­loin keit­to teh­dään kun­nol­la, Pit­kä­nen kertoi.

Vuo­si­kym­me­niä sit­ten maa­no­mis­ta­jia yri­tet­tiin kiit­tää liha­pa­loil­la, mut­ta sato­jen maa­no­mis­ta­jien kans­sa se osoit­tau­tui vai­keak­si. Eten­kin, jos tont­ti on peri­kun­nan, jol­loin omis­ta­jia saat­taa olla kym­me­niä ympä­ri Suo­mea. Kei­ton muo­dos­sa maa­no­mis­ta­jien kiit­tä­mi­nen on osoit­tau­tu­nut hyväk­si ja toi­mi­vak­si tavaksi.

Aiem­pi­na vuo­si­na pei­jais­ten tar­joi­luis­ta on vas­tan­nut ulko­puo­li­nen taho, mut­ta jousiam­mun­ta­jaos­to on hoi­ta­nut ura­kan vii­me vuo­des­ta läh­tien. Eri­tyi­sen kei­tos­ta ja sen val­mis­tuk­ses­ta tekee seu­ran vii­me vuon­na hank­ki­ma vuo­den 1929 soppatykki.

– Kyl­lä­hän tämä tuo keit­toon oman maus­teen­sa, kun se val­mis­te­taan rin­ta­mal­la­kin muka­na olleel­la mel­kein sata­vuo­ti­aal­la tykil­lä, Pit­kä­nen hymyi­li seu­ran jäsen­ten nyö­ky­tel­les­sä vieressä.

Jäse­niä seu­ras­sa on täl­lä het­kel­lä kaik­ki­nen­sa vajaat 600. Jäse­nek­si pää­see maa­no­mis­ta­juu­den tai har­joit­te­lun kautta.

Pei­jai­sis­sa muka­na oli myös Aatu Have­ri­nen, joka on seu­ras­sa täl­lä het­kel­lä har­joit­te­li­ja­jä­se­ne­nä. Pai­kal­la oli myös Hau­ki­pu­taan riis­tan­hoi­to­yh­dis­tyk­sen toi­min­na­noh­jaa­ja Sami Man­ni­nen, joka ker­toi har­joit­te­li­jaoh­jel­man ole­van nykyi­sin hyvä tapa saa­da mukaan uusia jäseniä.

Vuon­na 1955 toi­min­tan­sa aloit­ta­nut Kel­lon met­säs­tys­seu­ra on Man­ni­sen ja mui­den­kin jäsen­ten mukaan jo hie­man ukkou­tu­nut ja toi­min­taan toi­vo­taan mukaan lisää nuoria.

– Ja nuo­ria nai­sia, kuu­lui huu­to pei­jais­po­ru­kas­ta nau­run säestämänä.

– Met­säs­tä­jä­tut­kin­non suo­rit­ta­neis­sa nais­ten mää­rä on sel­väs­ti kas­va­nut ja myös kaik­ki nai­set ovat erit­täin ter­ve­tul­lei­ta mukaan seu­raan, Man­ni­nen lisäsi.

Seu­ran jäse­nek­si pää­syn hel­pot­ta­mi­sen lisäk­si 70 vuot­ta van­ho­ja sään­tö­jä ja tapo­ja on muu­tet­tu pik­ku­hil­jaa vas­taa­maan enem­män tätä päi­vää. Myös yhteis­työ­tä lähia­luei­den mui­den met­säs­tys­seu­ro­jen kans­sa on lisät­ty, ja välit alu­een mui­den har­ras­ta­jien ja alueil­la liik­ku­jien kans­sa on halut­tu pitää hyvinä.

Hir­ven met­säs­tys­mai­ta seu­ral­la on 24 000 heh­taa­ria aina mel­kein Kuusa­mon­tie­hen ja Some­ro­vaa­raan saak­ka. Asu­tuk­seen tulee olla ampues­sa vähin­tään 150 met­riä mat­kaa ja seu­ra on rau­hoit­ta­nut tiet­ty­jä aluei­ta, joil­la he eivät metsästä.

– Vii­me vuon­na vies­tim­me Vir­pi­nie­men hevos­har­ras­ta­jien kans­sa aktii­vi­ses­ti mil­loin olem­me met­säl­lä ja se toi­mi mie­les­täm­me erit­täin hyvin. Tar­koi­tuk­sel­la emme mene hevos­har­ras­ta­jien alu­eel­le, mut­ta koi­ral­le on vai­kea sanoa, että tuon­ne ei saa men­nä, Man­ni­nen hymyili.

Yhteis­työ muun muas­sa Hau­ki­pu­taan ja Joki­var­ren Met­säs­tys­seu­ro­jen kans­sa on ollut Man­ni­sen ja Pit­kä­sen mukaan help­poa ja aktii­vis­ta. Miet­teis­sä on ollut monia yhtei­siä kehit­tä­mis­hank­kei­ta. Asioi­ta onkin jo edis­tet­ty, kuten Hau­ki­pu­taan met­säs­ty­syh­dis­tyk­sen ampu­ma­ra­dan kehit­tä­mis­hank­keet ja van­han majan kor­jaus­han­ke, jota seu­rat ja RHY ovat poh­ti­neet yhdessä.

– Nykyi­nen raken­nus ei ole sel­lai­se­naan enää käyt­tö­kel­poi­nen, mut­ta sijain­ti on erin­omai­nen. Kun­nos­tet­tu­na majaa voi­si hyö­dyn­tää sidos­ryh­mä­ta­paa­mi­sis­sa sekä eri­lais­ten tapah­tu­mien ja kou­lu­tuk­sien kes­kuk­se­na. Kun­nos­ta­mi­nen vaa­tii kui­ten­kin pal­jon varo­ja, Man­ni­nen totesi.

Man­ni­nen oli iloi­nen sii­tä, että seu­ran toi­min­taan on kui­ten­kin saa­tu uusia teke­viä aktii­ve­ja, jot­ka halua­vat kan­taa kor­ten­sa kekoon. Kuten Pit­kä­nen. Jousiam­mun­ta on vie­lä uudeh­ko jaos­to, mut­ta jäse­niä sii­nä on jo 14. Kali­men ampu­ma­ra­dal­la ei enää ammu­ta panok­sil­la asu­tuk­sen tul­les­sa niin lähel­le, mut­ta jousi­jaos­to har­joit­te­lee aktii­vi­ses­ti radal­la. Jaos­tol­la on myös oma junio­ri­jousi, jon­ka avul­la myös nuo­ret pää­se­vät tutus­tu­maan lajiin.

– Radal­la on jo rei­lut 10 3D-eläin­maa­lia ja varo­jen­han­kin­nal­la saa­dut tuo­tot käy­te­tään radan kehit­tä­mi­seen, Pit­kä­nen kertoi.

– Jousiam­mun­ta­jaos­toa kut­su­taan leik­ki­säs­ti seu­ras­sa suk­ka­housu­jaos­tok­si, Man­ni­nen nau­roi ja jatkoi.

– Jaos­ton toi­min­ta on herät­tä­nyt kiin­nos­tus­ta seu­raa koh­taan ja sitä tar­vi­taan nyky­päi­vä­nä. Haluam­me tuo­da esil­le, että met­säs­tys sopii kai­ken ikäi­sil­le ja kai­ken tasoi­sil­le luon­nos­sa liikkujille.

Hir­vi­merk­ki ammu­taan 75 met­ris­tä ja jousel­la ammut­taes­sa tap­poe­täi­syys on noin 20 met­riä. Sii­nä siis yksi isoim­mis­ta erois­ta asei­den välil­lä. Pit­kä­nen lisä­si, että jousel­la ammut­taes­sa täy­tyy tul­la yhdek­si luon­non kans­sa, jot­ta saa­lis uskal­tau­tuu tar­peek­si lähel­le. Lajin haas­ta­vuus onkin Pit­kä­sen mukaan sen suola.

– Kyl­lä­hän sitä tun­tee ole­van­sa osa jotain suu­rem­paa, kun kii­pe­ää puu­hun ja ora­vat pyö­ri­vät nis­kas­sa, jänis hyp­pii aivan puun juu­res­sa ja kau­ris uskal­tau­tuu kym­me­nen met­rin pää­hän. Sii­nä tilan­tees­sa ei edes tar­vit­se ampua, sil­lä tilan­ne itses­sään on jo mer­ki­tyk­sel­li­nen, Pit­kä­nen hymyili.

35 vuot­ta met­säl­lä kul­ke­nut Man­ni­nen yhtyy Pit­kä­nen kom­ment­tiin. Myös hänes­tä har­ras­tuk­ses­sa paras­ta on juu­ri luon­to, hil­jai­suus ja seu­ran jäsen­ten väli­nen yhteisöllisyys.

– Työ­päi­vän jäl­keen, kun pää­see met­sään ja auto­jen äänet häviä­vät niin mie­li­kin rau­hoit­tuu, Man­ni­nen sanoi.