Maa­lais­kis­sat ovat aina kuu­lu­neet talo­jen piha­pii­riin niin Konis­sa kuin mis­sä tahan­sa muus­sa pai­kas­sa Iis­sä. Ne ovat pitä­neet talot ja ulko­ra­ken­nuk­set puh­tai­na hii­ris­tä ja muis­ta pik­ku­jyr­si­jöis­tä. Ne ovat per­heis­sä tuo­mas­sa läm­pöä ja opet­ta­mas­sa eläin­rak­kaut­ta lap­sil­le ja aikui­sil­le. Kis­sat ovat mones­ti myös monen van­huk­sen ainoa ilo ja ystä­vyys­suh­de näi­nä kovi­na korona-aikoina.

Kulu­neen hel­le­ke­sän myö­tä olem­me varau­tu­neet met­sä­pa­loi­hin. Onnek­si nii­tä ei aina­kaan alku­ke­säs­tä juu­ri levin­nyt. Onnis­tu­mi­sel­la on kyt­ken­tän­sä met­sien hoitoon.

Illin­saa­ren upea luon­to on pilal­le pol­jet­tu. Kaik­ki se vih­reys mikä vie­lä muu­ta­ma vuo­si sit­ten peit­ti saa­ren met­säl­li­sen maa­poh­jan on nyt vain rus­keal­le mul­lal­le pol­jet­tua pöli­se­vää humusta.

Koro­na on noin 1,5 vuo­den aika­na vai­kut­ta­nut monin tavoin yhteis­kun­nas­sam­me. Mitä se on mer­kin­nyt kou­lu­tuk­sel­le? Mitä voim­me oppia korona-ajasta?