Kir­kon­pen­kit not­kui­vat taas ilois­ta seu­ra­kun­taa, jota hel­teet eivät olleet lan­nis­ta­neet. Raa­tit pyr­ki­vät mene­mään men­nei­siin aikoi­hin ver­rat­tain vart­tu­neel­la sakil­la. Eri­tyi­ses­ti Kel­lo­mies sai kir­kon­pen­kin väel­tä run­saas­ti onnit­te­lu­ja Ran­ta­poh­jas­sa olleen merk­ki­päi­vä­uu­ti­sen joh­dos­ta. Vir­kiä ja tiit­te­rä vana­hus, tote­si väki yksis­sä tuumin. 

Illin­juok­suis­sa on aina kehut­tu, että nii­jen aika­na ei saja. Elo­kuun ensim­mäi­sen päi­vän juok­suis­sa alet­tiin jo kai­va­ta ees pik­ku sat­teen­rop­paus­ta. Roop­pi­nen hel­le on kiusan­nu ihi­mi­siä ja hik­kout­ta­nu niin, että iso osa arim­mis­ta ei uskal­la ottaa lap­pua rintaan.

Poh­jois-Iin Päk­ki­kan­kaal­la asu­nee­seen Huo­vi­sen per­hee­seen syn­tyi elo­kuun alus­sa vuon­na 1925 poi­ka, joka sai kas­tees­sa nimek­seen Mart­ti. Mar­tin jäl­keen lap­sia syn­tyi vie­lä kuusi lisää, joten pojan – kuten niin monen muun­kin tuon ajan lap­sen – kou­lun­käyn­ti päät­tyi jo vii­den Poh­jois-Iin kou­lul­la suo­ri­te­tun kan­sa­kou­lu­vuo­den jäl­keen. Tär­keäm­pää oli pääs­tä työ­hön, jon­ka ansioil­la pys­tyi omal­ta osal­taan aut­ta­maan per­heen toi­meen­tu­los­sa. Niin­pä Mart­ti Huo­vi­nen­kin aloit­ti jo kol­men­tois­ta ikäi­se­nä työt Iijoen uitos­sa ylösottajana.