Eino Nyman 70 vuot­ta: Lii­kun­nan täy­tei­nen elä­mä luke­mat­to­mi­ne kisoineen

Huo­men­na 10.4. pyö­reät 70-vuot­ta täyt­tä­vän Eino Nyma­nin into­hi­mo urhei­luun syt­tyi jo pik­ku­poi­ka­na. Nyman sanoo­kin olleen­sa vik­ke­lä jo nuo­res­ta iäs­tä asti eikä hän halun­nut vaih­taa pyö­rää ja juok­su­tos­su­ja edes tei­ni­nä van­hem­pien tar­joa­maan mopoon.

– Sanoin myy­jäl­le, että eihän sii­nä kun­to kas­va ran­teel­la kaa­sua vään­täes­sä, Nyman hymyilee.

Tut­tu­jen kes­ken Eik­ka, hiih­ti jo kou­lu­lai­se­na vuo­sit­tain 1500–2000 kilo­met­riä tal­ves­sa. Nuo­re­na kol­li­na hän myös lii­kut­ti alu­een mui­ta lap­sia. Kei­hään­hei­tos­ta­kin innos­tu­nut nuo­ri mies opet­ti muun muas­sa muu­ta­man vuo­den nuo­rem­paa Juha Hän­nis­tä kei­hään­hei­ton saloi­hin ja pihal­la pelat­tiin myös len­to­pal­loa. Hän­ni­nen halusi olla hyvä ja Eik­ka etsi­kin hänel­le sen het­ken nuor­ten kär­ki­ti­las­ton ja sanoi; tuon ver­ran pitää heit­tää niin olet kym­me­nen par­haan jou­kos­sa. Oman ennä­tyk­sen­sä hän muis­taa hyvin ja kei­häs onkin len­tä­nyt 56,4 metriin.

– Ker­ran len­to­pal­lo­pe­lien jäl­keen pojat kysyi, että mitäs vie­lä kun intoa riit­tää, niin läh­det­tiin heit­tä­mään kun­non ilta­lenk­ki. Eivät­pä kysy­neet enää seu­raa­va­na päi­vä­nä, Eik­ka naurahtaa.

Ensim­mäi­sen pal­kin­ton­sa Eik­ka sai vii­si­vuo­ti­aa­na vuon­na 1959 hiih­dos­ta ja mita­li on edel­leen tal­les­sa. Tuon jäl­keen pal­kin­to­ja on kerään­ty­nyt hur­ja mää­rä ja Eikan tupaan astel­les­sa ensim­mäi­se­nä kat­se kiin­nit­tyy val­ta­vaan pal­kin­to­jen kaval­ka­diin. On mel­kein vai­kea uskoa, että yksi mies on kaik­ki voit­ta­nut ja lajien kir­jo myös häm­mäs­tyt­tää, sil­lä pal­kin­to­ja on niin hiih­dos­ta, sou­dus­ta, kalas­tuk­ses­ta ja mui­den lajien lisäk­si tie­ten­kin myös tikan­hei­tos­ta. Löy­tyy­pä hyl­lys­tä myös jousiam­mun­ta­ki­sas­ta­kin ja pyö­räi­lyn saral­la teh­dyis­tä uro­töis­tä pal­kin­to­ja. Tänä vuon­na pyö­rän seläs­sä vie­tet­ty­jä kilo­met­re­jä onkin ker­ty­nyt jo yli 3000. Tiet­tyä tavoi­tet­ta ei ole ase­tet­tu, mut­ta vii­me vuon­na pol­jet­tu 16 708 met­riä on hyvin mielessä.

– Muu­ta­ma päi­vä on jää­nyt ainoas­taan välis­tä liuk­kaan kelin vuok­si, Eik­ka kertoo.

Lii­kun­nas­ta saa­ta­va hyvä olon tun­ne on kan­ta­nut vuo­si­kym­men­ten ajan ja Eik­ka sanoo­kin kai­ken­lai­sen lii­kun­nan ole­van sanoin­ku­vaa­mat­to­man muka­vaa. Sisä­pe­lit on kui­ten­kin pitä­nyt jät­tää pois, sil­lä pai­kat eivät enää kes­tä. Mies­tä onkin kysyt­ty edel­leen mukaan hönt­säi­le­mään, mut­ta Eik­ka on toden­nut ettei luon­ne anna perik­si ottaa rau­hal­li­ses­ti. Häm­mäs­te­li­jöi­tä on myös riit­tä­nyt, mut­ta Eik­ka ei anna nii­den häiritä.

– Joku mag­neet­ti sii­nä on, että veri vetää liik­ku­maan. Nau­tin kai­kes­ta liik­ku­mi­ses­ta suun­nat­to­man pal­jon. Vii­me aikoi­na olen innos­tu­nut myös lumi­ken­käi­lys­tä ja kyl­lä­hän tuo Sam­po­lan hiih­to­la­tu on tul­lut tutuk­si, Eik­ka lisää.

Eikan tuvan pöy­tään istues­sa tari­noi­ta ja muis­to­ja lukui­sis­ta eri kisois­ta ja urhei­lu­ta­pah­tu­mis­ta löy­tyy koko­nai­sen kir­jan täyt­teek­si. Muis­tis­sa on niin kil­pail­lut mat­kat kuin saa­vu­te­tut sijat­kin. Jos­kus mie­les­sä on käy­nyt Oulu­joen sula­mis­ta odo­tel­les­sa, että pitäi­si­kö yksi kesä jät­tää sou­dut sou­ta­mat­ta, mut­ta mie­li hala­jaa vesil­le. Eik­ka kut­suu­kin tes­ti­sou­duk­si keväis­tä 35 kilo­met­rin Muhos-Oulu välis­tä sou­tua. Mie­leen on jää­nyt hyvin myös tuk­ki­lais­ki­so­jen jouk­kue­sou­tu­ki­san tiuk­ka 0,2 sekun­nin häviö yhdes­sä Tane Tik­ka­sen ja edes­men­neen Han­nu Lepis­tön kans­sa.

– Ter­va­sou­dus­sa 1988 sou­det­tiin 30 kilo­met­rin mat­kan aikaan 2.55.31 ja yllä­tys­voit­to tuli yhdek­sän sekun­nin erol­la kak­ko­seen. Meil­le sanot­tiin­kin, että teil­lä oli vain liuk­kaam­pi kul­ku­nen vene, vaik­ka saman­lai­sil­la veneil­lä kisat­tiin, Eik­ka muistelee.

Tikan­hei­tos­ta keh­key­tyi Eikal­la eri­tyi­sen mie­lui­sa har­ras­tus ja ennä­tyk­siä­kin hän on teh­tail­lut lajin paris­sa. Ensim­mäi­nen tik­ka­voit­to tuli jo 7.5.1970. Mie­lui­sia muis­to­ja löy­tyy myös omal­ta kyläl­tä, mis­sä tik­kaa on hei­tet­ty lap­suu­de­nys­tä­vä Sau­li Tam­mi­sen.

– Tikan­hei­tos­sa oma mie­li täy­tyy pitää kuris­sa. Jos aja­tus har­hai­lee niin ei se tik­ka­kaan tau­luun osu, Eik­ka hymyilee.

Seit­se­mäl­le vuo­si­kym­me­nel­le kisas­tart­te­ja on ker­ty­nyt val­ta­va mää­rä ja Eik­ka hie­man har­mit­te­lee, että urhei­lu­ta­pah­tu­mien suo­sio on las­ke­nut vuo­si­kym­men­ten aika­na. Hän muis­te­lee kai­hol­la, kun Hau­ki­pu­das­hiih­toon osal­lis­tui mel­kein tuhat hiih­tä­jää ja Fin­lan­dia­hiih­toon otti osaa 13 000 hiih­tä­jää. Eri­tyi­ses­ti yksi Fin­lan­dia­hiih­to on jää­nyt mie­leen, kun pak­kas­ta oli 25 astet­ta eikä pipo mei­nan­nut hiih­don päät­teek­si irro­ta pääs­tä ollenkaan.

– Vali­tet­ta­vas­ti monien tapah­tu­mien jär­jes­tä­mi­nen on jää­nyt muu­ta­man aktii­vin har­teil­le, Eik­ka toteaa.

Kisois­sa Eik­ka on kier­tä­nyt ympä­ri Suo­mea ja mone­na maa­nan­tai-aamu­na töi­hin hän läh­ti samoil­la sil­mil­lä kisa­vii­kon­lo­pun jäl­keen. Työ­nan­ta­ja oli­si anta­nut maa­nan­tain vapaak­si, mut­ta töis­tä Eik­ka ei halun­nut olla pois.

– Jos­kus jat­koin maa­nan­tain työ­päi­vän jäl­keen vie­lä tik­ka­ki­soi­hin. Sil­loin mie­het kysyi­vät onko Eik­ka väsy­nyt, kun olin kisas­sa vas­ta kol­mas, Eik­ka naurahtaa.

Myös kalas­tus on aina ollut osa Eikan elä­mää ja voit­to­ja on tul­lut­kin vuo­sien aika­na eri­tyi­ses­ti nah­kiais­kiois­sa. Edel­leen hän kalas­taa useam­man ker­ran vii­kos­sa ja nar­rat­tu­ja saa­lii­ta hän jakaa mie­lel­lään myös pai­kal­li­sil­le ystä­vil­le. Vee­ran Puo­dis­sa teet juo­taes­sa Eikan pöy­tään löy­tää heti pari ystävää.

– Meil­lä on hyvä poruk­ka tääl­lä ja tava­taan tääl­lä myös illal­la ja puhu­taan päi­vän puhee­nai­heis­ta lai­das­ta lai­taan, Eik­ka kertoo.

Oijär­ven ran­nal­la asu­va Eik­ka on kerin­nyt asua vuo­sien aika­na myös Iis­sä ja Kemis­sä, mut­ta veri ja into­hi­mo kalas­tuk­seen veti­vät takai­sin Oijär­vel­le. Edel­leen Eikal­le on tär­ke­ää olla muka­na oman kylän tapah­tu­mis­sa ja Oijär­ven Nuo­ri­so­seu­ran toi­min­nas­sa hän on ollut muka­na lähes alus­ta alkaen. Ja aivan kuten nuo­re­na poi­ka­na­kin, Eikal­le on myös aikui­se­na ollut tär­ke­ää tukea nuor­ten liik­ku­mis­ta ja hän muis­te­lee ilol­la nuor­ten kans­sa yhdes­sä vie­tet­ty­jä urheiluhetkiä.

– On mah­ta­va seu­ra­ta pai­kal­lis­ten nuor­ten pär­jää­mis­tä ja kuul­la hei­dän kuu­lu­mi­si­aan, Eik­ka lisää.

Pyö­rei­tä Eik­ka juh­lii itsel­leen tär­keäs­sä Sam­po­las­sa ystä­vien ja per­heen kes­ken. Sam­po­las­ta Eikal­la onkin muis­to­ja toi­sen kir­jan ver­ran ja muis­tis­sa on kym­me­net eri esiin­ty­jät, jot­ka laval­la on näh­ty. Kevääl­tä iki­liik­ku­ja Eik­ka odot­taa jo lumien sula­mis­ta ja sitä, että pää­see jäl­leen met­sä­hom­mien pariin ja uimaan.