“Maanantai: ei mittään, tiistai: ei mittään, keskiviikko, torstai: ei mittään…”
Moni Rantapohjan lukija muistaa Hectorin laulun Ei mittään (Työttömän arkiviisu). Se nousi hitiksi vuonna 1978. Erikoista sinänsä, että protestilaululta kuulostava kappale soi niin taajaan radiossa. Mutta Hector oli ajan hermolla. Työttömyys piinasi Suomea 1970-luvullakin. “Ei mittään” heijastaa apatiaa: “Kun kukaan eikä mikään tee mittään.”
Paljon odotettua käännettä Suomen talouteen ei vain kuulu, vaikka sellaista on odotettu ja lupailtukin. Heikko tilanne on johtanut työttömyyden kasvuun. Kun ajattelee elokuun työttömyyslukua (267 000/Tilastokeskus), se aiheuttaa kylmiä väreitä selkäpiihin. Työttömiä oli 9,3 prosenttia maan työvoimasta. Pohjois-Pohjanmaalla työttömyysaste oli peräti 11,7 prosenttia (Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus). Oulun lukema oli 13,5 ja Iin 12,5 prosenttia. Erityisen huolestuttavaa on pitkäaikaistyöttömien määrän kasvu.
Työttömyys ei tietenkään ole pelkkä luku tilastojen pitäjien käppyröissä. Lukujen takana piilee perheiden talousahdinkoa ja joillakin varmasti häpeääkin. Työttömyyden kasvulla on myös laajempia vaikutuksia talouteen. Vaikka suomalaisilla on nyt säästöjä enemmän kuin koskaan ja meitä patistetaan käyttämään niitä, niin moni tuntee työttömyyden uhan leijuvan oman elämänsä yllä. Silloin vaikkapa uuden asunnon hankinta lykätään. Kannattaako hankintoja tehdä, jos köyhtyminen on tulossa nurkan takana.
Juuri nyt voi kysyä myös sitä, että ovatko hallituksen eri säästötoimet kohdistuneet oikein ja ovatko ne loppujen lopuksi lisänneet työttömyyttä ja talouden alavirettä. Nyrkkisääntö lienee, että säästöjä kannattaisi tehdä parempien aikojen vallitessa eikä taantumassa.
Vuonna 1978 Hector antoi kyytiä päättäjille: “Eduskunta: ei mittään, hallitus: ei mittään, kunnanvaltuustot: ei mittään, kaksisataa kertaa nolla ei oo mittään, kun kukaan eikä mikään tee mittään.”
Laulun sävellaji on muuten a‑molli.