“Ovien sul­keu­tu­mi­nen ei ole aina paha juttu”

Atte Kekkonen ja perheen puolitoistavuotias kultainennoutaja Dima rauhoittuvat parhaiten veden äärellä. Kuva: Anu Kauppila

Atte Kek­ko­nen, 53, löy­si puo­li­son­sa kans­sa oman para­tii­sin­sa Hau­ki­pu­taan San­ta­hol­mal­ta muu­ta­ma vuo­si sit­ten. Kodin, jos­sa hän saa tur­vas­sa käsi­tel­lä elet­tyä elä­mää ja poh­tia, mihin suun­taan elä­mä seu­raa­vak­si kuljettaa.

Kek­ko­nen on tun­net­tu lau­lun­opet­ta­ja­na, lau­la­ja­na ja näyt­te­li­jä­nä teat­te­rin lavoilla.

– On ollut vai­kea hyväk­syä, että elä­mä show­bis­nek­ses­sä vei mehut jo nyt. Kai­kis­ta ei ole See­la Sel­lak­si, Kek­ko­nen hymyilee.

Men­nään vajaat 40 vuot­ta ajas­sa taak­se­päin. Kek­ko­nen muut­ti 15-vuo­ti­aa­na Hel­sin­gis­tä van­hem­pien­sa kans­sa Kot­kaan per­heen isän työn vuok­si. Aika Kot­kas­sa ei kui­ten­kaan kes­tä­nyt kau­aa, sil­lä Kek­ko­sen äiti meneh­tyi pian muu­ton jälkeen.

– Isä kysyi haluan­ko käy­dä kou­lut Kot­kas­sa vai haluan­ko pala­ta Hel­sin­kiin. Tot­ta­kai halusin pala­ta ystä­vie­ni luo ja pää­sin Kal­lion ilmai­su­tai­don lukioon.

Nuo­ren, jo koke­mus­ta esiin­ty­mi­ses­tä omaa­van Kek­ko­sen toi­veis­sa oli suun­na­ta lukion jäl­keen Teatterikorkeakouluun.

– Hain ker­ran ja pää­sin lop­pu­met­reil­le, mut­ta en sisään asti. Sen jäl­keen musiik­ki vei mennessään.

Musiik­ki oli Kek­ko­sel­le tapa pääs­tää luo­vuus val­loil­leen, sil­lä hän koki edel­leen ole­van­sa ilmai­sun kans­sa lukos­sa äitin­sä kuo­le­man jäl­keen. Lukion jäl­keen suun­nak­si vali­koi­tui ystä­vän innoit­ta­ma­na Pie­ta­rin yli­opis­to, jos­sa Kek­ko­nen opis­ke­li venäjää.

– Sodan käy­nyt pap­pa oli kau­huis­saan ja Venä­jäl­lä oli juu­ri ollut val­lan­ku­mous. Mut­ta siel­lä oli kult­tuu­ria ja musiik­kia. Ja sil­loin kaik­ki puhui­vat, että venä­jän­kie­len tai­ta­jal­le työ­elä­män ovet avau­tu­vat varmasti.

Kiel­tä Kek­ko­nen ei kui­ten­kaan ole työ­elä­mäs­sään käyt­tä­nyt, mut­ta hyö­dyl­li­sek­si se osoit­tau­tui yllät­täen armei­jas­sa. Alo­ka­sai­ka­na Kek­ko­nen pää­si toi­mi­maan tulk­ki­na Lah­den Upsee­ri­ker­hol­la jär­jes­te­tyis­sä Suo­men ja Venä­jän väli­sis­sä urheilukisoissa.

– Siel­lä sie­mai­lin samp­pan­jaa venä­läis­ten upsee­rien kans­sa. kyl­lä­hän mui­ta alok­kai­ta tai­si hie­man ottaa pää­hän, Kek­ko­nen nauraa.

Pop ja Jazz Kon­ser­va­to­riol­la Kek­ko­nen opis­ke­li lau­lua ja luon­nol­li­se­na jat­ku­mo­na hän suo­rit­ti myös ammat­ti­kor­kea­kou­lus­sa lau­lun­opet­ta­jan opinnot.

Opin­to­jen aika­na into­hi­moi­nen tul­kit­si­ja läh­ti vuon­na 2000 Eras­mus-vaih­toon Hol­lan­tiin, jos­sa hän vii­pyi lopul­ta opis­ke­lui­den paris­sa kol­mi­sen vuot­ta. Rot­ter­da­mis­sa vie­tet­tyä aikaa Kek­ko­nen muis­te­lee lämmöllä.

– Pää­sin siel­tä käsin opin­to­mat­kal­le Kuu­baan ja tan­go­mat­kal­le Bue­nos Aire­siin. Sain esit­tää Argen­tii­nan Ola­vi Vir­ran, eli Car­los Gar­de­lin argen­tii­na­lai­sia tan­go­ja musiik­ki­tyy­lin syn­nyin­maas­sa. Se oli uskomatonta.

Val­mis­tut­tu­aan Kek­ko­nen rek­ry­toi­tiin Kuo­pioon opet­ta­maan. Lisäk­si hän­tä työl­lis­ti­vät omat kei­kat kah­den bän­din kans­sa ja musiik­ki­teat­te­rin opetussuunnitelmat.

– Nuo­re­na tun­tui, että jak­soi teh­dä mitä vaan, kun kysees­sä oli oma intohimo.

Vii­si vuot­ta kului opet­ta­jan töis­sä ja kol­le­gat eivät olleet uskoa kor­vi­aan, kun Kek­ko­nen ker­toi irtisanoutuvansa.

– Voi­si sanoa, että elin kes­ki­luok­kais­ta unel­maa ja koin ole­va­ni aikui­nen. Kui­ten­kin tun­sin, että elä­mäl­lä on tar­jo­ta vie­lä jotain enemmän.

Kuo­pios­ta hän muut­ti tava­ran­sa varas­toon Hel­sin­kiin, otti yhden mat­ka­lau­kun, jos­sa oli vaih­to­far­kut ja vii­si t‑paitaa, ja osti meno­li­pun Espanjaan.

– Se oli minun Madon­na-het­ke­ni. En ole kos­kaan koke­nut sel­lais­ta vapau­den tunnetta.

Espan­jas­sa aika kului kir­jo­ja lukien ja mer­ta tui­jot­taen. Hen­gäh­dys­tau­ko tuli tar­pee­seen ja Kek­ko­nen poh­ti, mitä elä­mäl­tään haluai­si. Seu­raa­va etap­pi oli Yhdys­val­lat, jos­sa hänel­lä oli pal­jon ystäviä.

– Ja niin ostin meno­li­pun Floridaan.

Suo­mes­sa Kek­ko­nen työs­ken­te­li näyt­te­li­jä­nä ja lau­lu­val­men­ta­ja­na kesä­teat­te­ris­sa, jon­ka tur­vin hän mat­kus­ti takai­sin val­ta­me­ren taak­se. Suu­rin kään­teen­te­ke­vä het­ki tapah­tui Kek­ko­sen viet­täes­sä iltaa karao­kea lau­laen Massachusettsissa.

– Iäk­kääm­pi nai­nen tuli kehu­maan väke­vää tul­kin­taa­ni ja kysyi oli­sin­ko kiin­nos­tu­nut teat­te­ri­roo­lis­ta. Heil­tä puut­tui pai­kal­li­sen teat­te­rin esi­tyk­ses­tä yksi miesnäyttelijä.

Kek­ko­nen tart­tui tar­jouk­seen ja kävi seu­raa­va­na päi­vä­nä koe-esiin­ty­mi­ses­sä. Roo­li oli hänen ja debyyt­ti Ame­ri­kan teat­te­ri­la­voil­la lähestyi.

Esi­tyk­set meni­vät vakuut­ta­vas­ti, sil­lä Kek­kos­ta pyy­det­tiin esiin­ty­mään myös seu­raa­va­na syk­sy­nä esi­tet­tä­vään Oli­ver Twist ‑musi­kaa­liin.

– Pää­tin saa­da sen joten­kin onnis­tu­maan. Pala­sin Suo­meen kesä­teat­te­riin ja kysyin isäl­tä neu­voa. Emme olleet mones­ta­kaan asias­ta samaa miel­tä, mut­ta hän otti asiak­seen pot­kais­ta minua per­suk­sil­le ja sanoi, että kyl­lä­hän sinä sin­ne menet.

Kek­ko­nen päät­ti takoa kun rau­ta oli kuu­ma. Seu­raa­van kah­den vuo­den aika­na Kek­ko­sel­la oli 12 ensi-iltaa näyt­te­li­jä­nä, lau­lu­val­men­ta­ja­na ja ohjaa­ja­na. Lisäk­si hän teki opet­ta­jan sijaisuuksia.

– Muis­tan eri­tyi­ses­ti, kun juh­lim­me Joen­suus­sa karonk­kaa ja len­sin siel­tä suo­raan Bos­to­niin. Len­non aika­na piti ope­tel­la 50 sivua käsi­kir­joi­tus­ta seu­raa­vaa näy­tel­mää var­ten. Kii­ret­tä piti.

Kek­ko­nen poh­tii, kuin­ka pal­jon elä­mäs­sä oli­si itse kul­la­kin mah­dol­li­suuk­sia, jos uskal­tai­si sanoa useam­min pelot­ta­viin­kin asioi­hin kyllä.

– Rämä­pää-Atte minus­sa tart­tuu tilai­suuk­siin ja kym­pin tyt­tö ‑Atte taas halu­aa teh­dä kai­ken vii­meis­tä piir­toa myö­ten täy­del­li­ses­ti, Kek­ko­nen jatkaa.

Jäl­leen oli hen­gäh­dys­tauon paik­ka. Kek­ko­nen pala­si Suo­meen ja sai työ­pai­kan Jyväs­ky­läs­tä. Noi­na aikoi­na hän myös tapa­si puo­li­son­sa, Simon.

– Olin viet­tä­mäs­sä iltaa ja pit­kän­huis­kea komis­tus käve­li ohit­se­ni. Se oli sil­lä sel­vä, Kek­ko­nen naurahtaa.

Vuon­na 2017 paris­kun­ta muut­ti Ouluun Piki­saa­reen. Kek­ko­nen työs­ken­te­li Oulun Teat­te­rin Bil­ly Elliot ‑musi­kaa­lis­sa vie­rai­le­va­na näyt­te­li­jä­nä ja toi­mi revy­kuo­ro Iso Ilon kuo­ron­joh­ta­ja­na. Lisäk­si hän opis­ke­li Oulun Yli­opis­tos­sa englan­ti­lais­ta filo­so­fi­aa ja yleis­tä kielitiedettä.

– Piki­saa­res­sa oli iha­na asua, mut­ta kyl­lä­hän se oli aika kek­ke­ri­voit­tois­ta elä­mää. Useam­pi käsit­te­le­mä­tön asia alkoi saa­vut­taa minua noi­na aikoina.

Moni asia on lok­sah­ta­nut pai­koil­leen Kek­ko­sen sanoin Han­nu Han­hi­mai­seen tapaan. Unoh­tu­mat­to­mat koke­muk­set ja onnis­tu­mi­set ovat kui­ten­kin vaa­ti­neet veronsa.

– Oli­si fals­kia sanoa, että elä­mä oli­si ollut vain gla­mou­ria. Kyl­lä täl­lä elä­mäl­lä on ollut seu­rauk­sen­sa enkä halua olla niin boo­mer, etten voi­si puhua mielenterveysongelmista.

Kek­ko­nen ker­too oppi­neen­sa, että näen­näi­sel­lä menes­tyk­sel­lä ei voi peit­tää ongel­mia eikä samp­pan­ja kor­vaa äidin ennen­ai­kais­ta poismenoa.

Mui­den näyt­te­li­jöi­den poties­sa ramp­pi­kuu­met­ta, Kek­ko­nen odot­ti vain ja ainoas­taan pää­syä laval­le. Se oli hänen tur­va­paik­kan­sa. Lavan ulko­puo­lel­la odot­ta­va pai­no­las­ti ajoi mie­hen lopul­ta uupumukseen.

– Näyt­tä­möl­lä sitä antaa kaik­ken­sa ja sii­nä voi palaa loppuun.

Kek­ko­nen lai­naa Kai­ja Koo­ta ja tote­aa “Mun pako­ni lop­puun juos­tu on”.

– Koin riit­tä­mät­tö­myy­den tun­net­ta ja oma iden­ti­teet­ti jou­tui puntariin.

Kek­ko­nen jät­täy­tyi pois näyt­te­le­mi­ses­tä ja kuo­ron joh­ta­mi­ses­ta. Kuor­mi­tus tun­tui ylivoimaiselta.

– On ollut vai­kea myön­tää, että jak­sa­mi­nen ei ole nuo­ruu­den kans­sa samal­la tasolla.

Paris­kun­ta muut­ti Hau­ki­pu­taal­le vuon­na 2023. Oma para­tii­si Kii­min­ki­joen var­rel­ta löy­tyi puo­lik­si vit­sil­lä läh­te­nees­tä ideas­ta ja haa­vei­lus­ta, joka ei mak­sa mitään.

– Etsim­me paik­kaa oma piha ja oma lupa ‑men­ta­li­tee­til­la.

Kotia oli kat­sot­tu netis­tä jo aiem­min, mut­ta sen hävi­tes­sä myyn­nis­tä, pari ajat­te­li sen junan men­neen ohi. Kun­nes sama talo tuli­kin uudel­leen myyntiin.

– Talon per­soo­nal­li­suus kieh­toi ja niin meis­tä tuli haukiputaalaisia.

Hau­ki­pu­das ja uusi koti antoi­vat tilaa hen­git­tää. Kui­ten­kin työt­tö­mä­nä olles­saan Kek­ko­nen alkoi tun­tea mök­ki­hö­pe­röi­ty­mis­tä, vaik­ka uusia ystä­viä­kin oli jo löytynyt.

– Mie­tin, että jotain on teh­tä­vä. Putaal­la ei juu­ri­kaan ollut ala­ni töi­tä ja poh­din uskal­lan­ko edes hakeu­tua enää viihdealalle.

Kek­ko­nen nos­taa esil­le myös häpeän tun­teen, mitä hän ja moni kol­le­ga viih­dea­lal­la ovat koke­neet, var­sin­kin covi­din seurauksena.

– Omat men­neet saa­vu­tuk­set unoh­tu­vat pian, kun uskoo mui­den ajat­te­le­van, ettei tuon­kaan pau­kut tuo­ta pidem­mäl­le riit­tä­neet. Häpeä kum­pu­aa myös sisältäpäin.

Kek­ko­nen on kui­ten­kin oppi­nut, että tosi­asioi­den koh­taa­mi­nen ei ole luo­vut­ta­mis­ta ja hän on teh­nyt töi­tä oman mie­len­ter­vey­ten­sä suh­teen ammat­ti­lais­ten kanssa.

Ja niin hän hakeu­tui OSAOl­le opis­ke­le­maan mat­kai­lua­laa työ­voi­ma­toi­mis­ton innoit­ta­ma­na. Puo­li vuot­ta teo­ri­aa, puo­li vuot­ta käy­tän­nön har­joit­te­lua ja Kek­ko­nen val­mis­tui tänä kevää­nä uuteen ammat­tiin. Har­joit­te­lun hän suo­rit­ti Oulun mat­kai­lu­neu­von­nas­sa, jos­sa hän pää­si lois­ta­maan kie­li­tai­ton­sa ja karis­man­sa ansios­ta. Kie­lis­tä tait­tuu niin sak­sa, rans­ka, espan­ja kuin hol­lan­ti­kin kah­den koti­mai­sen ja englan­nin kie­len lisäksi.

– Rakas­tan puhua kie­liä ja otan asia­kas­pal­ve­lun tie­tyl­lä taval­la esiin­ty­mi­se­nä. Hie­noim­pia teh­tä­viä oli, kun työs­ken­te­lin Oulu2026-ava­jai­sis­sa slo­va­kia­lais­ten kans­sa. He ovat hul­va­ton­ta sak­kia ja koin itse­kin ole­va­ni elementissäni.

Jat­ko­suun­ni­tel­mis­sa siin­tää ser­ti­fioi­dun mat­kaop­paan opin­not. Kek­ko­nen on alka­nut tot­tua aja­tuk­seen, että hän voi hyö­dyn­tää tai­to­jaan myös näyt­tä­mön ulkopuolella.

– Unel­mat voi ja saa muut­tua. Tulen aina ole­maan sie­lul­ta­ni “show­girl”, mut­ta nyt se toteu­tuu uudel­la tavalla.