Hau­ki­pu­taan Keis­kan kou­lu sai läm­pi­mät jää­hy­väi­set, mut­ta kylä­kou­lu­jen lak­kau­tus ei saa ymmärrystä

Keis­kan kou­lu oli täyn­nä elä­mää, ja sei­nät oli­vat vähäl­lä rat­ke­ta lii­tok­sis­taan, kun enti­set ja nykyi­set keis­ka­lai­set saa­pui­vat jou­kol­la jät­tä­mään jää­hy­väi­siä kylän omal­le pik­ku­kou­lul­le. Tämä kevät jää Keis­kan kou­lun vii­mei­sek­si, kun kau­pun­ki päät­ti lak­kaut­taa sen oppi­las­mää­rän vähe­ne­mi­sen vuoksi.

Tun­nel­ma oli hai­kea, mut­ta muka­na oli myös syvää kii­tol­li­suut­ta pian sata vuot­ta pal­vel­lut­ta kylä­kou­lua koh­taan. Vuon­na 1929 val­mis­tu­nut Keis­kan kou­lu on ollut koko kylän sydän ja hengl­tään jota­kin aivan eri­tyis­tä. Pien­ten kylä­kou­lu­jen lak­kaut­ta­mis­buu­mi ja suu­ret mam­mut­ti­kou­lut eivät herät­tä­neet kylä­läi­sis­sä ymmärrystä.

Ensi syk­sy­nä oppi­laat suun­tau­tu­vat Keis­kas­ta pää­asias­sa Hau­ki­pu­taan kou­lul­le kir­kon­ky­läl­le, jon­ne oppi­laat ovat siir­ty­neet myös aiem­min 5. luokalle.

Vin­ja Kuk­ko­la lausui juh­las­sa kau­niin kii­tos­pu­heen rak­kaal­le koululleen:

– Kas­va­tit minus­ta vah­van, kil­tin, rakas­ta­vai­sen ja sin­nik­kään tytön. Keis­ka on minul­le lah­ja! Monet eivät osaa arvos­taa pie­niä kou­lu­ja, mut­ta kaik­ki Keis­kan käy­neet osaa­vat. Tääl­lä on aina puhal­let­tu yhteen hii­leen, ja kou­lus­sa on saa­nut ilmais­ta itse­ään – soit­taa, lau­laa ja esiin­tyä. Jään kai­paa­maan Keis­kaa. Meil­lä kai­kil­la keis­ka­lai­sil­la on iha­nia muis­to­ja. Näil­lä sanoil­la haluan hyväs­tel­lä Keis­kan henkisesti.

Eläk­keel­lä ole­va pit­kä­ai­kai­nen (v. 1989–2008) joh­ta­jao­pet­ta­ja Paa­vo Veh­ka­pe­rä piti tun­teik­kaan puheen, jos­sa hän tote­si, että kysees­sä ei ole juh­la­pu­he, kos­ka nyt ei ollut juh­lan paik­ka. Kou­lu lop­puu, mut­ta kujan­juok­sua asias­ta käy­tiin 17 vuotta.

– Muis­tot ovat kau­niit, aina kun ajat­te­len Keis­kaa, mie­le­ni her­kis­tyy ja sil­mät kos­tu­vat. Keis­kas­sa on voi­tu luo­da aivan oman­lai­nen tun­nel­ma, johon ovat vai­kut­ta­neet koko kou­lu- ja kyläyhteisö.

– Kou­lul­la on ollut onni saa­da osaa­via ja pit­kä­ai­kai­sia opet­ta­jia, jot­ka tul­tu­aan halusi­vat jää­dä. Van­hem­pien kans­sa ei syn­ty­nyt iki­nä rii­to­ja, kiit­te­li 19 vuot­ta kou­lua joh­ta­nut Vehkaperä.

1990-luvul­la kou­lu oli vie­lä nelio­pet­ta­jai­nen, mut­ta nyt 41 oppi­laan kou­lul­la on kak­si opet­ta­jaa, Riik­ka Vuon­tis­jär­vi ja Pek­ka Sep­pä­nen.

Vaik­ka nyt val­lal­la on suu­ri har­mi­tus, Paa­vo Veh­ka­pe­rä kan­nus­ti kaik­kia kat­so­maan posi­tii­vi­ses­ti tule­vaan, sil­lä tilan­teel­le emme voi enää mitään. Keis­kan hen­ki jää elä­mään eikä läh­de meistä!

– Nos­te­taan kii­tol­li­suus pääl­lim­mäi­sek­si. Uskon, että suo­ma­lai­nen kou­lu­lai­tos pitää lap­sis­taan huol­ta var­mas­ti jatkossakin.

Paa­vo Veh­ka­pe­rä oli kou­lun pidet­ty isä­hah­mo. Erää­nä päi­vä­nä piha­kei­nuun oli maa­lat­tu vih­reäl­lä teks­til­lä: ”Pate on Juma­las­ta seu­raa­va.” Monet näis­tä tari­nois­ta sai­vat Veh­ka­pe­rän hymyi­le­mään, kun nii­tä muisteltiin.

– Keis­ka oli aivan iha­na kou­lu, kiit­te­li kou­lu­tai­pa­leen­sa siel­lä vuon­na 1997 aloit­ta­nut Jut­ta Halo­nen. Hänen per­hees­tään Keis­kas­sa opis­ke­li kol­me tytär­tä, jois­ta Jut­ta oli nuorin.

– Van­hem­pien toi­min­ta “Apu­pyö­räs­sä” oli sil­loin­kin tii­vis­tä, muis­te­li isä Timo Halo­nen.

Läk­siäi­sil­ta­miin saa­pu­neet Keis­kan kou­lun enti­sen opet­ta­jan Irma Hap­po­sen lap­sil­le Jar­mol­le ja Anne-Rii­tal­le kou­lu herät­ti pal­jon nos­tal­gi­sia muis­to­ja. Vuon­na 1952 syn­ty­neel­le Jar­mo Hap­po­sel­le Keis­ka on syn­nyin­ko­ti, myö­hem­min per­he muut­ti kir­kon­ky­läl­le. Kou­lu­ti­lat ovat sit­tem­min koke­neet uudis­tuk­sia ja nii­tä on laajennettu.

– Opet­ta­jien asun­not oli­vat ylä­ker­ras­sa. Mie­leen on myös jää­nyt, kuin­ka kuin­ka pihal­le kipat­tiin syk­syi­sin val­ta­vat koi­vu­hal­ko­pi­not. Ulko­huus­sit oli­vat pihan peräl­lä, Jar­mo Hap­po­nen muisteli.

Kou­lun idyl­li­nen piha­pii­ri on tar­jon­nut lap­sil­le pai­kan leik­kiä ja pela­ta. Isom­pi kent­tä raken­net­tiin myö­hem­min. Kylä­läi­siä mie­ti­tyt­tää mitä Keis­kan vie­lä hyvä­kun­toi­sel­le kou­lu­ra­ken­nuk­sel­le jat­kos­sa tapahtuu.

Monis­sa kes­kus­te­luis­sa nousi yhä uudel­leen esiin ihme­tys pien­ten kylä­kou­lu­jen lak­kaut­ta­mis­buu­mis­ta ja suu­ret mam­mut­ti­kou­lut, kun vaa­ka­kup­piin ase­te­taan pie­net kou­lu­lai­set ja lähikoulu.

Myös­kään Pert­ti Kärk­käi­sel­tä ei heru­nut ymmär­rys­tä. Hän epäi­li, saa­daan­ko lak­kau­tuk­sil­la aikaan kau­pun­gin talou­den kan­nal­ta mer­kit­tä­viä säästöjä.

– Pie­nes­sä kylä­kou­lus­sa kaik­ki tun­te­vat toi­sen­sa. Nyky­ään kuu­lem­me lähes vii­koit­tain ikä­viä uuti­sia suu­ris­ta yksi­köis­tä. Keis­kan ja Sii­ka­saa­ren alu­eel­le ei ole kaa­voi­tet­tu asui­na­luei­ta sit­ten 80-luvun, ja Muu­ra­kor­ven kaa­va lai­tet­tiin jäi­hin. Lie­kö ollut tar­koi­tuk­sel­lis­ta, Kärk­käi­nen pohti.

Videot tapah­tu­mas­ta myös Ran­ta­poh­jan Face­boo­kis­sa ja Instagramissa.