Asia­na­ja­ja Kari Eriks­son: Kai­kes­ta voi aina selvitä

Kari Eriks­son tun­ne­taan Suo­men koke­neim­pa­na ja pal­jon jul­ki­suut­ta­kin saa­nei­den vai­kei­den hen­ki­ri­kos­jut­tu­jen asia­na­ja­ja­na. Ural­laan 30 vuo­den aika­na hän on hoi­ta­nut tuhan­sia eri­lai­sia ihmis­ten asioi­ta oikeu­des­sa sekä syy­tet­ty­jen että omais­ten avus­ta­ja­na, ja osa rikos­ju­tuis­ta on hyvin­kin vakavia.

Mur­ha on rikok­sis­ta vaka­vin ja peruut­ta­mat­to­min. Asia­na­ja­ja­na hän koh­taa epäil­lyn pian rikok­sen sat­tu­mi­sen jäl­keen ja kuu­lee uhria tai uhrin omai­sia sil­loin, kun tus­ka ja suru on suu­rin. Kun ihmi­nen on hädäs­sä, hän on pal­jaim­mil­laan. Kaik­ki tur­ha kato­aa. Kun ihmi­nen sur­ma­taan, se ei vain kos­ke uhria ja teki­jää, vaan myös molem­pien omai­sia. Elä­mäs­sä eteen tul­leet vai­keu­det, oli­vat­pa ne min­kä kokoi­sia tahan­sa, voi­vat tun­tua ylit­se­pää­se­mät­tö­mil­tä. Kari Eriks­son halu­aa valaa toi­voa syn­kin­piin­kin hetkiin.

– Kai­kes­ta voi sel­vi­tä, ei pidä heit­tää hans­ko­ja tis­kiin. Elä­mä ja arki ei ole aina täy­del­lis­tä ja yhtä juh­laa. Perik­si ei pidä antaa, vaan naut­tia elä­mäs­tä ja pie­nis­tä arki­päi­vän asiois­ta. Ne voi­vat olla lopul­ta nii­tä arvok­kaim­pia. Koko elä­mä voi olla jos­kus aivan pie­nes­tä kiin­ni ja lop­pua arvaamattomasti.

Eriks­so­nil­ta kysy­tään usein, kuin­ka hän voi hoi­taa vaka­viin tekoi­hin syyl­lis­ty­nei­tä rikol­li­sia ja puo­lus­taa hei­tä. Mones­ti ylei­nen mie­li­pi­de on jo teh­nyt tuo­mion ennen oikeuskäsittelyä.

– Väki­val­ta on vää­rin ja aina tuo­mit­ta­vaa, eikä sitä pidä kos­kaan hyväk­syä tai seli­tel­lä. Kysy­mys on yri­tyk­ses­tä ymmär­tää, mik­si rikos on tapah­tu­nut ja mit­kä asiat ovat sii­hen joh­ta­neet. Tule­vat­ko kaik­ki tuo­mioon vai­kut­ta­vat sei­kat huo­mioi­duk­si ja tapah­tu­mi­nen kul­ku sel­väk­si, valot­taa Eriksson.

Hänel­le työs­sä tär­kein­tä on ihmi­sen koh­taa­mi­nen, kuu­le­mi­nen ja aut­ta­mi­nen riip­pu­mat­ta hänen taus­tas­taan, ase­mas­taan, ihon­vä­ris­tään tai kansalaisuudestaan.

Asia­na­ja­jan työ­tä hän halu­aa valot­taa äsket­täin ilmes­ty­nees­sä kir­jas­saan 8 x Mur­ha. Vaik­ka kir­ja käsit­te­lee vaka­vim­pia rikok­sia, kah­dek­saa mur­ha­ta­paus­ta, pää­pai­no on ihmi­sis­sä, hei­dän aja­tuk­sis­saan ja ongelmissaan.

Kari Eriks­so­nia on usein pyy­det­ty kir­joit­ta­maan elä­mäs­tään ja työs­tään. Elä­män­ker­taa hän ei halun­nut kir­joit­taa, sil­lä mat­ka täl­lai­sel­le muis­te­lul­le on vie­lä kes­ken. Ehkä mie­len­kiin­toi­sin jut­tu­kin on vie­lä tule­mat­ta. Syn­tyi tosi­ta­pah­tu­miin perus­tu­va kir­ja, johon vali­koi­tui eri­tyyp­pi­siä mur­ha­jut­tua, jois­sa hän on toi­mi­nut avus­ta­ja­na. Luvan nii­den avaa­mi­seen hän sai kai­kil­ta pää­mie­hil­tään, joi­den näkö­kul­mas­ta tapauk­set tuo­daan esil­le. Nimet ja paik­ka­kun­nat on muu­tet­tu tun­net­tua sar­ja­ku­ris­ta­ja Mic­hael Pent­ti­län tapaus­ta lukuunottamatta.

– Toi­von, että ker­to­mus­ten myö­tä luki­jat ymmär­tä­vät asia­na­ja­jan työ­tä ja tär­kein­tä teh­tä­vää, jon­ka läh­tö­koh­ta­na on ihmi­nen ja hänen aut­ta­mi­nen vai­keuk­sis­sa, ker­too Eriks­son. Asiak­kai­taan hän halu­aa tava­ta mah­dol­li­sim­man mones­ti ennen oikeus­kä­sit­te­lyä, eikä yhtey­den­pi­to jää usein sii­hen, vaan kuu­lu­mi­sia hän halu­aa kysel­lä myöhemminkin.

Kir­jas­ta löy­ty­vät tari­nat esi­mer­kik­si tapauk­sis­ta, jos­sa nuo­ri­so­ko­dis­ta kar­ku­mat­kal­le läh­te­neet nuo­ret pahoin­pi­te­li­vät työn­te­ki­jän raa’as­ti hen­gil­tä pari päi­vää ennen kuin mies oli­si pääs­syt eläk­keel­le. Sai­raan­hoi­ta­jan tari­nas­sa nais­ta syy­te­tään väki­val­tai­sen alko­ho­lis­ti­mie­hen­sä murhasta.

Mus­ta­suk­kai­suus ja avio­ero on isos­sa roo­lis­sa kah­des­sa jutus­sa, jois­sa toi­ses­sa mies sytyt­tää koti­ta­lon­sa ja kak­si las­ta meneh­tyy palos­sa. Ker­to­mus roma­nien väli­koh­tauk­ses­ta valot­taa myös hei­dän kult­tuu­ri­aan ja veri­kos­toa. Kou­lu­kiusa­tun pojan ker­to­muk­ses­sa kuva­taan mie­len sai­ras­tu­mis­ta ja seu­rauk­sia. Sar­ja­ku­ris­ta­jan tari­na on oma lukun­sa, kuten myös maa­han­muut­ta­jien kes­kuu­des­sa tapah­tu­nut rikos.

Sen ohel­la, että Kari Eriks­son on hyvä kuun­te­li­ja ja kyvy­käs koh­taa­maan eri­lai­sia ihmi­siä, hänel­lä on tarin­nan­ker­ron­nan ja kir­joit­ta­mi­sen lah­ja. Luki­jan kir­ja pysäyt­tää vai­kut­ta­vuu­del­laan ja antaa ajat­te­le­mi­sen aihetta.

Työs­sään Eriks­son jou­tuu koh­taa­maan niin raju­ja asioi­ta, että oikeas­taan mikään ei yllä­tä. On kui­ten­kin piir­re, joka tun­tuu aina yhtä pahal­ta: ihmi­sen sisäi­nen kyl­myys ja tun­tee­ton piit­taa­mat­to­muus käyt­tää tois­ta ihmis­tä hyväksi.

Kir­jal­laan Eriks­son herät­tää miet­ti­mään miten tuli­si suh­tau­tua rikok­siin, jon­ka tekee mie­lel­tään sai­ras ihmi­nen. Uhrin omai­sia ei loh­du­ta, että teki­jä on sai­ras eikä ymmär­rä tekon­sa vää­ryyt­tä. Hän uskoo, että val­tao­sa teois­ta voi­tai­siin kui­ten­kin välit­tää välit­tä­mi­sel­lä ja asian­mu­kai­sel­la ongel­maan puut­tu­mi­sel­la. Suo­mea pide­tään onnel­li­se­na maa­na, mut­ta kaik­ki suo­ma­lai­set eivät ole onnel­li­sia. Apua, tukea ja lähei­syyt­tä tar­vit­se­vat eni­ten hei­koim­mas­sa ase­mas­sa olevat.

– Onnel­lis­ta ja hyvää elä­mää ei ole se, jos sai­ras ihmi­nen pää­see asian­mu­kai­seeen hoi­toon ja koh­te­luun vas­ta sit­ten, kun joku via­ton ihmi­nen saa sur­man­sa tai vahin­goit­tuu. Kun puhu­taan hoi­dos­ta, tar­koit­taa se välit­tä­mis­tä ja huo­len­pi­toa, eikä pelk­kä lää­ke­purk­ki tai pis­tos rii­tä kor­jaa­maan rik­ki men­nyt­tä mieltä.

Jos peruut­ta­mat­to­maan tekoon joh­taa ahdis­ta­va elä­män­ti­lan­ne ja jak­sa­mi­sen pet­tä­mi­nen, herää kysy­mys, onko jota­kin jää­nyt huo­maa­mat­ta tai joi­ta­kin toi­mia jopa lai­min­lyö­ty, kun rikos pää­see tapah­tu­maan, poh­tii Eriksson.

Nuor­ten hädäs­tä puhu­taan nyt pal­jon. Ongel­miin puut­tu­mi­seen var­hai­ses­sa vai­hees­sa soi­si löy­ty­vän huo­mio­ta ja rahaa. Mie­lek­käät har­ras­tuk­set ja nii­den mah­dol­lis­ta­mi­nen lap­sil­le ja nuo­ril­le varal­li­suu­des­ta riip­pu­mat­ta on hyvää työ­tä. Huo­mioi­mi­nen ja välit­tä­mi­nen tulee alkaa var­hain. Las­ta täy­tyy kun­nioit­taa, kou­lu­ka­ve­ria ei saa kiusa­ta ja pahas­ta olos­ta tulee puhua. Hänen, jol­le puhu­taan, täy­tyy kuun­nel­la ja välittää.

Väki­val­lan­teot ovat Eriks­so­nin uran aika­na raa’is­tu­neet ja alko­ho­lin lisä­nä miel­tä sumen­ta­vat lääk­keet ja huu­meet ovat yhä enem­män kuviois­sa muka­na. Ennen ala­maa­il­mas­sa oli tie­tyt sään­nöt, jois­sa koti oli suo­jat­tu, nyt väki­val­tai­set velan­pe­rin­nät ulot­tu­vat sin­ne­kin. Vää­ril­le rai­teil­le suis­tu­neil­la on menos­sa toi­nen suku­pol­vi, joka ei ole ehkä kos­kaan näh­nyt tai viet­tä­nyt ihan nor­maa­lia elä­mää ja käy­nyt töissä.

– Työ on kai­kil­le ihmi­sil­le tär­ke­ää, mut­ta vie­lä vai­keam­paa nor­maa­liin arkeen palaa­mi­nen on vaki­las­ta vapau­tu­neel­le, jol­la ei ole asun­toa ja enti­nen kave­ri­po­ruk­ka odot­taa tapoi­neen. Ainut päi­vit­täi­nen rutii­ni voi olla kor­vaus­hoi­to­lääk­keen noutaminen.

Lisäk­si, kun maa­il­ma kove­nee, niin kei­not lie­ve­ne­vät. Kun­nil­ta, myös Oulus­sa, odot­tai­si resurs­se­ja niin ennal­taeh­käi­syyn kuin jäl­ki­hoi­toon, mikä tulee hal­vem­mak­si ja on ihmi­sen kan­nal­ta inhi­mil­li­sem­pää kuin vaka­vien seu­rauk­sien korjaaminen.

Elä­mä­noh­jeet kodin perintönä

Mar­tin­nie­mes­sä vart­tu­nut 58-vuo­tias Kari Eriks­son pitää sahayh­dys­kun­taa aikoi­naan esi­mer­kil­li­se­nä yhtei­söl­li­ses­tä, suvait­se­vas­ta ja kan­sain­vä­li­ses­tä kyläyh­tei­sös­tä. Elä­mä oli köy­hää, mut­ta saat­toi olla hen­ki­ses­ti rikas­ta. Sahayh­tiö huo­leh­ti ihmi­sis­tä tar­joa­mal­la töi­tä ja muu­ta­kin huo­len­pi­toa. Kyläyh­tei­söön mah­tui­vat myös eri­lai­set per­soo­nat ilman eri­tyis­tä kum­mas­te­lua. Mihin nämä ihmi­set ja yhtei­söl­li­syys ovat kylil­tä kadonneet?

Par­haat elä­mä­noh­jeet Eriks­son ker­too saa­neen­sa kotoa. Äiti Aila Eriks­son teki ras­kas­ta työ­tä ahtaa­ja­na sata­mas­sa ja elät­ti per­het­tä pit­käl­ti yksin­huol­ta­ja­na. Voi­ma­kas­tah­toi­nen ja perik­sian­ta­ma­ton äiti opet­ti, että kaik­kia ihmi­siä pitää koh­del­la aina hyvin, kun­nioit­ta­vas­ti ja tasa­ver­tai­ses­ti ja aut­taa apua tar­vit­se­via. Lap­suu­den­ko­dis­sa luet­tiin pal­jon kir­jo­ja. Aila-äiti muis­te­taan myös tais­te­lus­ta Kur­tin­hau­dan ran­ta­met­sän puo­les­ta, jot­ta met­sä säi­lyi­si vir­kis­ty­sa­lu­ee­na kaik­kien käytössä.

Ylä­as­teel­la Kari Eriks­so­nia ei kou­lun­käyn­ti kiin­nos­ta­nut ja kapi­noin­ti joh­ti jopa kou­lus­ta erot­ta­mi­seen. Iso­ve­li Joni Skif­tes­vik sai yli­pu­hut­tua niin nis­koit­te­li­jan kuin opet­ta­jat­kin, että kou­lun­käyn­ti jat­kui. Äiti halusi pojan jat­ka­van lukioon. Näin tapah­tui, ja Kur­tin­hau­dan ran­ta­met­sä­kin sai suojelun.

Hau­ki­pu­taan lukios­sa Kari kiin­nos­tui yhteis­kun­nal­li­sis­ta aineis­ta, joi­ta opet­ti Annik­ki Peso­nen. Oikeu­den­käyn­te­jä käsit­te­le­viä romaa­ne­ja lukies­saan herä­si innos­tus ryh­tyä opis­ke­le­maan oikeus­tie­det­tä ja laki­mie­hek­si. Työ­ura sai hyvän alun nimis­mies Erk­ki Rau­ha­lan kysyes­sä töi­hin Hau­ki­pu­taal­le, mitä Eriks­son muis­te­lee edel­leen­kin kiitollisena.

Syyt­tä­jän ja nimis­mie­hen sijai­suuk­sien ja kau­pun­gin­vis­kaa­lin teh­tä­vis­tä Eriks­son siir­tyi yksi­tyi­sen asian­ajo­toi­mis­ton pal­ve­luk­seen, kun­nes perus­ti pian oman yri­tyk­sen Asian­ajo­toi­mis­to Kari Eriks­so­nin vuon­na 1993. Täl­lä het­kel­lä hen­ki­lös­tön vah­vuus on kuusi, ja muka­na ovat isän jalan­jäl­jis­sä myös per­heen lap­sis­ta Joel ja Inga. Vai­mo Tar­ja vas­taa yri­tyk­sen talous­asiois­ta. Lap­sis­ta nuo­rim­mai­nen Cari­ta val­mis­tuu pian opettajaksi.

Amma­tin­va­lin­taan­sa Kari Eriks­so­nin ei ole tar­vin­nut katua, sil­lä hän kokee työn­sä “omak­si hom­mak­si”. Jak­sa­mi­nen tosin jou­tuu toi­si­naan koe­tuk­sel­le, sil­lä päi­vät ovat pit­kiä, jut­tu­ja on hoi­det­ta­va­na eri puo­lil­la Suo­mea eikä lomaa tai vapaa­päi­viä ehdi juu­ri­kaan pitä­mään. Työ­tä jak­saa teh­dä, kun sii­tä tyk­kää, eivät­kä vai­keat­kaan asiat jää pai­na­maan miel­tä stres­saa­vas­ti, kun on teh­nyt asian eteen voi­ta­van­sa. Teke­mis­tä riit­tää myös val­ta­kun­nal­li­sen Suo­men Hip­pos ry:n puheen­joh­ta­jan tehtävissä.

Irtio­ton arjes­ta Tar­ja ja Kari Eriks­son otta­vat läh­te­mäl­lä jos­kus mat­kal­le tai teat­te­rie­si­tyk­siä kat­so­maan. Per­heen kol­me las­ta ovat jo omil­laan, mut­ta koto­na Mar­tin­ne­mes­sä mie­lui­saa puu­haa riit­tää kah­den hevo­sen, läm­min­ve­ri­sen “Eevan” ja suo­men­he­vos­var­san “Stel­lan” hoi­ta­mi­ses­sa. Kodin yhtey­des­sä on hevos­tal­li ja tilaa lai­tu­mel­le. Koto­na on myös kol­me kis­saa ja koira.

Kari Eriks­son ihas­tui hevo­siin jo pik­ku­poi­ka­na pääs­tes­sään Vil­le Lindgre­nin suo­men­he­vo­sen kyy­tiin koti­ky­län raitilla.

– Hevo­nen on kau­nis, kun­nioi­tus­ta herät­tä­vä, kuu­liai­nen ja oppi­vai­nen eläin. Hevo­sen kans­sa ei voi olla kii­re, sil­lä hoi­to vaa­tii aina tie­tyt teh­tä­vät ajal­laan, ja sil­loin kaik­ki muut asiat unoh­tu­vat. Suo­men­he­vo­sel­la on myös suu­ri mer­ki­tys Suo­men his­to­rias­sa, luon­neh­tii Eriksson.

– Myö­hem­min kun toi­min asia­na­ja­ja­na, samai­nen hevos­mies Vil­le sanoi minul­le, että perus­ta Kari oma toi­mis­to. Näin sit­ten tapah­tui, ja kun myö­hem­min kävin ter­veh­ti­mäs­sä Vil­leä tämän vii­mei­sel­lä sai­ras­vuo­teel­la, hän tuu­ma­si, että eikö ollut hyvä, että neu­voin sinua!

Kir­ja pis­tää miettimään

8 x Mur­ha kir­jas­ta löy­tyy ker­to­muk­set tapauk­sis­ta, jos­sa nuo­ri­so­ko­dis­ta kar­ku­mat­kal­le läh­te­neet nuo­ret pahoin­pi­te­li­vät työn­te­ki­jän raa’as­ti hen­gil­tä pari päi­vää ennen kuin mies oli­si pääs­syt eläk­keel­le. Sai­raan­hoi­ta­jan tari­nas­sa nais­ta syy­te­tään väki­val­tai­sen alko­ho­lis­ti­mie­hen­sä murhasta.

Mus­ta­suk­kai­suus ja avio­ero ovat isos­sa roo­lis­sa kah­des­sa jutus­sa, jois­sa toi­ses­sa mies sytyt­tää koti­ta­lon­sa, jol­loin kak­si las­ta meneh­tyy palos­sa. Ker­to­mus roma­nien väli­koh­tauk­ses­ta valot­taa myös hei­dän kult­tuu­ri­aan ja veri­kos­toa. Kou­lu­kiusa­tun pojan ker­to­muk­ses­sa kuva­taan mie­len sai­ras­tu­mis­ta ja seurauksia.

Sar­ja­ku­ris­ta­jan tari­na on oma lukun­sa, ehkä Suo­men rikos­his­to­rias­sa vail­la ver­taan­sa. Maa­han­muut­ta­jien kes­kuu­des­sa tapah­tu­neen rikok­sen sel­vit­te­lys­sä tuo­daan myös esil­le mihin asen­teel­li­set käsi­tyk­set voi­vat johtaa.

Sen ohel­la, että Kari Eriks­son on hyvä kuun­te­li­ja ja kyvy­käs koh­taa­maan eri­lai­sia ihmi­siä, hänel­lä on tarin­nan­ker­ron­nan ja kir­joit­ta­mi­sen lah­ja. Luki­jan kir­ja pysäyt­tää vai­kut­ta­vuu­del­laan ja antaa pal­jon ajat­te­le­mi­sen aihet­ta. Kun luem­me leh­des­tä rikos- tai kärä­jä­uu­ti­sen, ei osaa arva­ta, mitä kaik­kea taus­tal­la on ja kuin­ka laa­jaa jouk­koa tapah­tu­nut kos­ket­taa. Valoi­sa­na puo­le­na kir­jas­sa tuo­daan esil­le myös sel­viy­ty­mi­siä vai­keis­ta tilanteista.

Tutus­tu Ran­ta­poh­jan tilaus­tar­jouk­siin täs­tä.