Luu­ta ovenpieleen

Kyl­lä­hän se luu­ta oven­pie­les­sä riit­tää, kun läh­tee käy­mään kylil­le asioil­le. Eikä Pap­pa­tun­tu­ria kukaan vie, vaik­ka sen voi pol­kais­ta käyn­tiin kuka tahansa.

Tai näin­hän se var­mas­ti on ennen ollut. Ennen pyö­rät ja muut meno­pe­lit pys­tyi jät­tä­mään kau­pan pihal­le lukit­se­mat­to­ma­na ja vaik­ka käyn­tiin, tuvan ovet pysyi­vät auki kuten Muu­mi­ta­los­sa kon­sa­naan ja lau­kun uskal­si jät­tää pöy­tään paik­kaa pitä­mään. Nyky­ään tilan­ne on toi­sin, mut­ta minä olen han­gan­nut tätä epä­luu­loi­sek­si mää­rit­te­le­mää­ni elä­mä­na­sen­net­ta vas­taan. Sii­tä­kin huo­li­mat­ta, että on rea­lis­tis­ta aja­tel­la, että kaik­ki, mitä ei ole pul­tat­tu kiin­ni, voi­daan rik­koa tai varastaa.

Sini­sil­mäi­syy­dek­si­kin kut­sut­tu omi­nai­suus on var­mas­ti peru­ja van­hem­mil­ta­ni ja iso­van­hem­mil­ta­ni. “Ystä­vil­le anne­taan vaik­ka pai­ta pääl­tä ja var­kaal­la tava­ra menee tar­pee­seen.” Ehkä olen otta­nut neu­vos­ta lii­an toti­sen vaarin.

Olen oppi­nut puo­li­so­ni sanoin “pitä­mään tava­rois­ta­ni huo­len” vas­ta aikui­siäl­lä ja lisät­tä­köön, että hie­man vas­ta­ha­koi­ses­ti. Minua on ohjan­nut ja ohjaa osin edel­leen sanon­ta: uskon hyvyy­teen ja otan seu­raa­muk­set vas­taan. Uskon vakaas­ti sii­hen, että ihmi­set eivät ole läh­tö­koh­tai­ses­ti ilkei­tä, mut­ta sel­lai­sen hen­ki­lön sat­tues­sa koh­dal­le­ni, minä kan­nan seu­raa­muk­set. Jos itse pää­tän jät­tää kas­si­ni pöy­däl­le sant­sa­tes­sa käy­des­sä­ni, minä otan myös sil­loin vas­tuun sii­tä, että se mah­dol­li­ses­ti sii­tä hävi­ää pois­sao­lo­ni aikana.

Kyl­lä minä­kin olen jou­tu­nut nöyr­ty­mään pyö­rä­var­kaan aikaan­saan­nos­ta kiro­tes­sa ja nykyi­sin kan­nan muka­na­ni val­ta­vaa pyö­rän­luk­koa ja Pap­pa­tun­tu­ria var­ten ket­tin­kiä. Mut­ta en haluai­si jou­tua kan­ta­maan nii­tä. Haluai­sin, että ihmi­siin pys­tyi­si läh­tö­koh­tai­ses­ti yksin­ker­tai­ses­ti luot­ta­maan. Mitä miel­tä te luki­jat olet­te, voi­ko ihmi­siin vie­lä luottaa?

Jot­ta puo­li­so­ni ei säi­käh­dä minun mai­nos­ta­van kotim­me avoi­mia ovia, mai­nit­ta­koon, että ovem­me on visus­ti lukos­sa. Myös per­heen­jä­sen­ten olles­sa pai­kal­la. Ja kyl­lä, edel­leen puo­li­so­ni kysyy minul­ta jokai­ki­nen ilta, onhan etuo­vi lukos­sa, eikä luu­dan varassa.

Anu Kaup­pi­la

anu.kauppila@rantapohja.fi