Ame­ri­kan tai­vaan alla ja tai­vaal­la –Las­se Lou­he­la ja per­heen vuo­si Floridassa

Aurin­ko pais­taa lähes joka päi­vä, meri­ve­si hou­kut­te­lee uimaan jo hel­mi­kuus­sa ja sääs­ket ovat muis­to vain. Yli­kii­min­gin Juo­pu­lil­ta maa­il­mal­le läh­te­nyt hävit­tä­jä­len­tä­jä Las­se Lou­he­la elää par­hail­laan poik­keuk­sel­lis­ta vuot­ta per­heen­sä kans­sa Yhdys­val­lois­sa, kes­kel­lä Suo­men uusien F‑35-hävit­tä­jien koulutusta.

Vaik­ka moni poi­ka haa­vei­lee hävit­tä­jä­len­tä­jän uras­ta jo lap­se­na, Lou­he­lan koh­dal­la tie ei ollut aivan suoraviivainen.

– Ei tämä ollut mikään sel­keä lap­suu­den haa­veam­mat­ti. Lukioiäs­sä kiin­nos­tuin Ilma­voi­mis­ta, kun kade­tit kävi­vät esit­te­le­mäs­sä toi­min­taa. Ajat­te­lin sil­loin vain, että kat­so­taan päi­vä ja vai­he ker­ral­laan, mihin asti rah­keet riittävät.

Ja riit­ti­vät­hän ne. Nyt taka­na on jo 25 vuot­ta Ilmavoimissa.

Lou­he­la kuu­luu nyt Yhdys­val­lois­sa Suo­men Ilma­voi­mien ensim­mäi­seen F‑35-kou­lu­tus­ryh­mään. Per­he muut­ti tam­mi­kuus­sa Flo­ri­daan, Fort Wal­ton Beac­hin lähel­le Egli­nin len­to­tu­ki­koh­dan kupee­seen, mis­sä suo­ma­lais­len­tä­jät kou­lut­tau­tu­vat uuden hävit­tä­jä­ka­lus­ton käyttöön.

– Oli suu­ri kun­nia tul­la vali­tuk­si tähän teh­tä­vään. Täs­sä on muka­na myös iso vas­tuu, kos­ka raken­nam­me samal­la Suo­men tule­vaa suo­ri­tus­ky­kyä, Lou­he­la kertoo.

Ensim­mäi­nen suo­ma­lai­nen lien­si konet­ta huh­ti­kuun puo­li­vä­lis­sä, ja hän kuu­luu Lou­he­lan kans­sa samaan koulutusryhmään. 

– Kysees­sä oli koe­len­tä­jä, jon­ka kou­lu­tus ete­ni rää­tä­löi­dyl­lä ohjel­mal­la hie­man nopeam­min sii­hen vai­hee­seen, jos­sa siir­ryt­tiin itse koneel­la len­tä­mi­seen, Lou­he­la kertoo. 

Lou­he­la pää­si ensim­mäi­sen ker­ran len­tä­mään koneel­la tou­ko­kuun puo­li­vä­lis­sä, ja nyt taka­na on jo muu­ta­mia lentoja.

– Ensim­mäi­nen len­to oli mie­leen­pai­nu­va koke­mus. Kysees­sä on erit­täin vakuut­ta­va len­to­ko­ne ja F‑35 tuo hui­man suo­ri­tus­ky­ky­harp­pauk­sen Suo­men puo­lus­tuk­seen, Lou­he­la kertoo.

F‑35-kou­lu­tus on ollut inten­sii­vis­tä. Päi­vät veny­vät usein 8–10-tuntisiksi, ja simu­laat­to­ri­har­joi­tuk­sia teh­dään jos­kus aikai­sin aamul­la tai myö­hään illalla.

Aluk­si opis­kel­tiin koneen jär­jes­tel­miä ja omi­nai­suuk­sia teo­rias­sa, sit­ten siir­ryt­tiin simu­laat­to­rei­hin. Var­si­nai­set len­not F‑35-koneel­la ovat seu­raa­va vaihe.

Moder­ni hävit­tä­jä­len­tä­mi­nen ei kui­ten­kaan ole pelk­kää vauh­tia ja g‑voimia.

– F‑35:n ohjaa­mos­sa len­tä­jä saa val­ta­van mää­rän tie­toa koneen sen­so­reis­ta. Len­tä­jän pitää jat­ku­vas­ti arvioi­da tilan­net­ta ja teh­dä nopeas­ti pää­tök­siä. Se kuor­mit­taa nyky­ään ehkä enem­män hen­ki­ses­ti kuin fyy­si­ses­ti, Lou­he­la kuvailee.

Fyy­sis­tä kun­toa sil­ti tar­vi­taan. F‑35:llä voi­daan har­joi­tuk­sis­sa saa­vut­taa jopa 9 G:n kuormitus.

– Fyy­si­sen rasi­tuk­sen lisäk­si, nyky­ai­kai­nen ilma­so­dan­käyn­ti kuor­mit­taa ohjaa­jaan kog­ni­tii­vis­ta puol­ta jopa enem­män. F‑35 ohjaa­mos­sa, len­tä­jä saa pro­ses­soi­ta­vak­si hur­jan mää­rän tilan­ne­tie­toa koneen eri sen­so­rei­den avul­la, Lou­he­la kuvailee.

Vaik­ka työ ryt­mit­tää arkea vah­vas­ti, vuo­si Ame­ri­kas­sa on koko per­heel­le ainut­laa­tui­nen koke­mus. Lou­he­lan mukaan elä­mä pyö­rii lopul­ta mel­ko taval­lis­ten asioi­den ympä­ril­lä myös Floridassa.

– Kai­kil­la on omat opis­ke­lut ja arjen rutii­nit. Olem­me kui­ten­kin ehti­neet tutus­tua pai­kal­li­seen elä­män­me­noon ja käy­dä esi­mer­kik­si Orlan­dos­sa ja New Orleansissa.

Per­heen mie­leen­pai­nu­vin koke­mus tähän asti on ollut vie­rai­lu Uni­ver­sal Stu­dios ‑huvi­puis­tos­sa.

Kesä tuo jäl­leen muu­tok­sia, sil­lä kou­lu­tus jat­kuu Arkan­sa­sis­sa Ebbin­gin tuki­koh­das­sa, mis­sä alkaa var­si­nai­nen len­to­kou­lu­tus oikeil­la F‑35-koneil­la.

– Muun per­heen kou­lu­kii­rei­den rau­hoit­tues­sa toi­von, että ehdim­me tutus­tua myös sen alu­een pai­kal­li­seen yhtei­söön, ihmi­siin ja kulttuuriin. 

Mitään sen suu­rem­pia suun­ni­tel­mia kesäl­le ei ole.

– Se avar­taa kyl­lä aina ajat­te­lua, kun pää­see näke­mään ja koke­maan eri­lais­ta kult­tuu­ria, ja tutus­tu­maan uusiin ihmi­siin. Täs­tä oppii pal­jon ja osaa myös arvos­taa nii­tä asioi­ta, jot­ka meil­lä Suo­mes­sa on hyvin, Las­se Lou­he­la jatkaa.

Hän myön­tää, että se tuli hie­man yllä­tyk­se­nä kuin­ka hie­no luon­to Arkan­sa­sis­sa on. 

– Tääl­lä tosi veh­re­ää ja mel­ko iso­ja­kin kor­keus­e­ro­ja, muun muas­sa Ozark-vuo­ris­tos­sa. Fort Smith on sopi­van pie­ni paik­ka suo­ma­lai­sel­le pik­ku­ky­län kas­va­til­le, tääl­lä ”maa­seu­dul­la” tulee hyvin kotoi­sa olo, Lou­he­la kertoo.

Vaik­ka elä­mä on vie­nyt nyt toi­sel­le puo­lel­le maa­il­maa, aja­tuk­set palaa­vat usein koti­seu­dul­le Ylikiiminkiin.

– Yli­kii­min­ki ja eri­tyi­ses­ti Juo­pu­li ovat minul­le edel­leen erit­täin tär­kei­tä paik­ko­ja. Van­hem­pien juu­ret ovat Yli­kii­min­gis­sä ja oma puo­li­so­kin löy­tyi aika­naan sieltä.

Lou­he­lan par­haat muis­tot liit­ty­vät lap­suu­teen Juo­pu­lil­la. Heik­ki­län­jär­ven uin­ti- ja kalas­tus­ret­ket oli­vat kesän koho­koh­tia. Eri­tyi­sen läm­pi­mäs­ti hän muis­te­lee kylien väli­siä jalkapallo-otteluita.

– Legen­daa­ri­set Juo­pu­lin ja Hil­tu­ky­län väli­set pelit oli­vat meil­le 10–12-vuotiaille pojil­le mel­kein kuin maaotteluita.

Len­to­pal­lo yhdis­tää van­haa kave­ri­po­ruk­kaa edelleen.

– Juo­pu­lin kou­lun pie­nes­sä salis­sa alka­neet pelit toi­vat mei­dät yhteen jo lähes 30 vuot­ta sit­ten. Ja edel­leen kokoon­num­me vähin­tään ker­ran vuo­des­sa tur­nauk­siin Yli­kii­min­kiin tai Rova­nie­mel­le, jos­sa asun nykyään.

Vaik­ka Lou­he­lan työ on vie­nyt hei­dän per­het­tään toi­saal­le koti­kon­nuil­ta, niin hän toi­voo, että joku päi­vä he voi­si­vat pala­ta juu­ril­le hie­man pysy­väm­min­kin tai aina­kin osa-aikaisesti.

Flo­ri­da tar­jo­aa nyt läm­pöä, aurin­koa ja uusia koke­muk­sia, mut­ta koti-ikä­vä­kin välil­lä muis­tut­taa itsestään.

– Lähei­siä ja kave­rei­ta on tie­ten­kin ikä­vä. Per­heem­me koi­ra jäi Suo­meen hoi­toon, joten sitä on ollut eri­tyi­sen kova ikävä.

Kun vuo­den kou­lu­tus lopul­ta päät­tyy ja paluu Suo­meen koit­taa, ensim­mäi­se­nä Lou­he­lan per­he halu­aa­kin näh­dä kaik­ki tär­keät, jot­ka Suo­mes­sa odottavat.