Ääne­ni paperilla

Kir­joit­ta­mi­nen on aina ollut minul­le tär­keä osa elä­mää. Opin kir­joit­ta­maan eska­ris­sa olles­sa­ni 6‑vuotias. Ennen sitä osa­sin joi­tain yksit­täi­siä sano­ja, kuten oman nime­ni. Lap­se­na tein mones­ti äidil­le aar­re­jah­te­ja, jois­sa kir­joi­tin anne­tut vih­jeet pape­ri­la­puil­le. Olen aina omis­ta­nut päi­vä­kir­jo­ja, joi­hin olen kir­joit­ta­nut aktii­vi­ses­ti elä­mäs­tä­ni ja asiois­ta sii­hen liittyen.

Kir­joi­tus­tyy­li­ni muut­tuu jat­ku­vas­ti riip­puen teh­tä­vän­an­nos­ta, opet­ta­jas­ta tai pai­kas­ta, johon olen kir­joit­ta­mas­sa. Ver­tail­les­sa vas­tauk­sia­ni eri opet­ta­jien teh­tä­vän­an­nois­sa löy­tyy kie­les­tä huo­mat­ta­via ero­ja. Kir­joit­taes­sa­ni huo­maan vaih­ta­va­ni tyy­liä sen mukaan, mil­lai­nen opet­ta­jan arvioin­ti­tyy­li on. Päi­vä­kir­jaa­ni kir­joit­taes­sa huo­maan kir­joit­ta­va­ni hyvin tun­teel­la. Kun asi­aan liit­tyy suu­ria tun­tei­ta, saa­tan huo­maa­mat­ta­ni kir­joit­taa hyvin lii­oit­te­le­vas­ti. Tyy­li­ni muut­tu­mi­ses­ta riip­pu­mat­ta yri­tän aina kir­joit­taes­sa pääs­tä par­haa­seen ja kie­lio­pil­li­ses­ti oike­aan lopputulokseen.

Suu­rin vah­vuu­te­ni, mut­ta myös mah­ta­vin heik­kou­te­ni kir­joit­ta­ja­na on tai­pu­mus per­fek­tio­nis­miin. Teh­tä­vis­sä yri­tän aina löy­tää juu­ri oikeat sanat ja jär­jes­tyk­set sekä pääs­tä par­haa­seen lop­pu­tu­lok­seen. Tämä näkyy sii­nä, että voi­sin jää­dä muok­kaa­maan ja muut­ta­maan teks­te­jä­ni loput­to­miin. Tämä on uuvut­ta­va tapa, jos­ta yri­tän pääs­tä eroon. Kun teks­te­jä halu­aa muo­ka­ta jat­ku­vas­ti, jää hel­pos­ti miet­ti­mään, ettei se ole kos­kaan tar­peek­si hyvä. Tai­pu­mus per­fek­tio­nis­miin on kui­ten­kin aut­ta­nut minua sii­nä, että työ­ni on yleen­sä mel­ko tark­kaa ja hyvin tehtyä.

Kir­joit­ta­mi­nen liit­tyy minul­la vah­vas­ti ajat­te­luun ja aja­tuk­sen­kul­kuun. Minun on hel­pom­pi aja­tel­la ja suun­ni­tel­la teke­mi­siä­ni, kun näen aja­tuk­set pape­ril­la. Tämän seu­rauk­se­na päi­vä­kir­ja­ni ja puhe­li­me­ni muis­tiin­pa­not ovat täyn­nä elä­män suun­nit­te­lua ja eri­lai­sia lis­to­ja asiois­ta, joi­ta minun täy­tyy teh­dä. Ahdis­tun hel­pos­ti, jos en sään­nöl­li­sin ajoin pää­se pur­ka­maan aja­tuk­sia­ni päi­vä­kir­jaa­ni. Asiois­ta puhu­mi­nen on ollut minul­le aina vai­ke­aa, sil­lä ikään kuin jämäh­dän vai­keis­sa tilan­teis­sa. Tämän takia kir­joit­ta­mi­nen toi­mii erään­lai­se­na tera­pia­na puhu­mi­sen tilalta.

Kir­joit­ta­mi­nen mer­kit­see minul­le tun­tei­den käsit­te­lyä ja aja­tus­ten jär­jes­tä­mis­tä. Se aut­taa minua pitä­mään asiat jär­jes­tyk­ses­sä ja on suu­ri osa iden­ti­teet­tiä­ni. Kun kir­joi­tan asiat ylös, minul­la on hel­pom­pi pitää niis­tä kiin­ni ja toteut­taa ne. En kir­joi­ta tari­noi­ta tai jul­ki­sia teks­te­jä, mut­ta päi­vä­kir­jat ja hen­ki­lö­koh­tai­set teks­tit ovat lähel­lä sydän­tä­ni. Ilman kir­joit­ta­mis­ta aja­tuk­se­ni jää­vät haja­nai­sik­si, mut­ta pape­ril­la niis­tä muo­dos­tuu sel­keä ja ymmär­ret­tä­vä aja­tus­ten kartta.

Oli­via Päk­ki­lä, Yli-Iin kou­lun yhdeksäsluokkalainen