Lyhyt ins­pi­raa­tio

Jos­kus har­voin iskee perus­teel­li­sem­pi sii­vous­koh­taus, jol­loin tulee pen­kais­seek­si kaap­pe­ja vähän syvem­mäl­tä. Vii­mei­sim­mäl­lä sel­lai­sel­la ker­ral­la varus­tau­duin koh­tauk­seen isol­la jäte­sä­kil­lä. Aja­tuk­se­na oli tie­ten­kin täyt­tää säk­ki kaap­pei­hin ker­ty­neel­lä tar­peet­to­mal­la tava­ral­la, joka ei oli­si kierrätyskelpoista.

Lähes ensim­mäi­se­nä käsii­ni osui van­ha, haa­lis­tu­nut ja rik­ki­näi­nen nah­ka­lom­pak­ko. “Iha­naa, täs­sä­hän on sel­keäs­ti pois­hei­tet­tä­vä esi­ne”, ajat­te­lin. Sit­ten vil­kai­sin lom­pa­kon sisäl­le. Mikä muis­to­aar­tei­den ait­ta se oli­kaan. Lom­pa­kos­ta löy­tyi kuit­ti ensim­mäi­ses­tä ravin­to­laos­tok­ses­ta­ni hai­luo­to­lai­ses­ta ravin­to­las­ta 18-vuo­tis­päi­vä­nä­ni. En edes muis­ta­nut juh­li­nee­ni siel­lä täy­si-ikäi­syyt­tä­ni. Lom­pa­kos­sa oli myös ensiapu‑, jär­jes­tys­mies- ja oppi­las­kort­ti­ni. Siel­tä löy­tyi pää­sy­lip­pu nyt jo pala­nee­seen haa­pa­ve­ti­seen ravin­to­laan, jos­ta löy­sin puo­li­so­ni. Samas­sa loke­ros­sa oli kuit­te­ja, jot­ka liit­tyi­vät ensim­mäi­sen yhtei­sen kotim­me han­kin­toi­hin Hel­sin­gis­sä. On tul­lut näkö­jään käy­tyä niin Ten­nis-Ant­ti­las­sa, Mes­ta­ri-Elan­nos­sa kuin Mikon­ka­dun Ren­lun­dil­la­kin. Löy­tyi­pä siel­tä myös yksi ensim­mäi­sis­tä palk­ka­kui­teis­ta­ni Rantapohjasta.

Arvat­kaa­pa, hei­tin­kö lom­pa­kon pois? Täyt­tyi­kö jäte­säk­ki? Jat­kui­ko sii­vous­koh­taus? Ei, ei ja ei.

Olen jo aiem­min toden­nut, että minus­ta ei ole oman kuo­lin­sii­vouk­se­ni teki­jäk­si. Tuos­sa muo­dik­kaas­sa sii­vouk­ses­sa­han käy­dään läpi koko omai­suus niin, ettei jäl­ke­läi­sil­le jää niin pal­jon hävi­tet­tä­vää. Työn­sin lom­pa­kon sisäl­töi­neen takai­sin ylä­kaap­piin. Var­maan­kin löy­dän sen vie­lä jos­kus uudel­leen ja ihmet­te­len ja ihas­te­len sin­ne tal­len­ta­mia­ni lap­pusia. Jos niin ei käy, niin sit­ten sen tekee joku toinen.