Jotain ei aika muuta

Mat­kus­tin vii­kon­lo­puk­si koti­paik­ka­kun­nal­le­ni Jämi­jär­vel­le. Täl­lä ker­taa syy reis­suu­ni ei ollut pel­käs­tään per­he ja suku, vaan jouk­ko ihmi­siä, joi­den kans­sa olen viet­tä­nyt suu­ren elä­mä­ni var­hai­sis­ta vuosista. 

Jär­jes­tim­me pit­käs­tä aikaa luok­ka­ta­paa­mi­sen sil­le poru­kal­le, joka päät­ti perus­kou­lun­sa Jämi­jär­vel­lä vuon­na 1990. Osaa nyt tapaa­mis­ta­ni, vuon­na 1974 syn­ty­neis­tä luok­ka­ka­ve­reis­ta en ollut näh­nyt kol­meen­kym­me­neen vuoteen.

Kun poruk­kaa alkoi vir­ra­ta pai­kal­le, oli jän­nä seu­ra­ta, tun­nis­ta­vat­ko kaik­ki toi­sen­sa. Suu­rim­mak­si osak­si enti­set luok­ka­ka­ve­rit näyt­ti­vät tun­nis­tet­ta­vas­ti omil­ta van­hem­mil­taan. Ja itsel­tään. Osan koh­dal­la jou­tui het­ken miet­ti­mään, mut­ta vii­meis­tään puhe­ää­ni pal­jas­ti totuuden.

Joku ker­toi jän­nit­tä­neen­sä, riit­tää­kö meil­lä jut­tua koko päi­väk­si ja illak­si. Sitä ongel­maa ei tul­lut. Kaik­ki vai­kut­ti­vat heti tutuil­ta. Jut­tu alkoi vir­ra­ta kuin itses­tään. Kun joku aloit­ti jon­kin muis­ton, toi­set muis­ti­vat sii­tä lisää tai sen joh­ti seuraavaan.

Aiheet vaih­te­li­vat erääs­tä oiko­höy­lään kadon­nees­ta sor­men­pääs­tä luok­ka­ret­kel­lä jumiin jää­nee­seen his­siin sekä sen ajan kiha­ra­kam­pauk­sis­ta työ­väen­ta­lon dis­koi­hin. Hil­jai­sia het­kiä ei tul­lut, ja jotain jäi vie­lä varas­toon­kin seu­raa­via tapaa­mi­sia var­ten. Joku tote­si, että illan aika­na nau­rul­la kerä­tyt lisä­vuo­det saat­ta­vat hai­ta­ta elä­mää sen loppupäässä.

Yhtei­nen lap­suus ja nuo­ruus on hit­san­nut mei­dät yhteen taval­la, jota emme ehkä ihan täy­sin itse­kään ymmär­rä. Tämä poruk­ka toi­mii – ehkä tie­tä­mät­tään­kin – toi­sil­leen voi­ma­va­ra­na, jol­lais­ta elä­mään ei enää voi hank­kia. Täl­lä ker­taa mat­ka Jämi­jär­vel­le oli todel­li­nen mat­ka ihmi­siin ja muistoihin.