Elo­ku­va: The Odyssey

Kol­me tun­tia kes­tä­vä elo­ku­va saat­taa aja­tuk­se­na vai­kut­taa väsyt­tä­väl­tä ja puu­dut­ta­val­ta. Näin ajat­te­lin hie­man itse­kin, kun olin menos­sa kat­so­maan The Odys­sey ‑elo­ku­vaa, joka on hei­nä­kuul­la tul­lut elokuvateattereihin.

Nämä ennak­ko­luu­lot osoit­tau­tui­vat­kin kui­ten­kin tur­hik­si mel­ko äkkiä, sil­lä tämä Chris­top­her Nola­nin ohjaa­ma elo­ku­va herät­ti heti kat­so­jan mie­len­kiin­non ja piti ottees­saan aivan lop­puun saakka.

Nimes­tä voi­kin jo pää­tel­lä, että kysees­sä on mui­nais­kreik­ka­lai­sen runoi­li­jan Home­rok­sen runoon Odys­seia perus­tu­va elo­ku­va. Elo­ku­va käsit­te­lee Troi­jan sodan jäl­keis­tä aikaa eli Odys­seuk­sen 10 vuot­ta kes­tä­vää paluu­mat­kaa kotiin.

Kat­so­jat saa­vat tilai­suuk­sia säp­säh­tää ja jän­nit­tää, sil­lä muun muas­sa myrs­kyi­set olot merel­lä, jät­ti­läi­nen luo­las­sa sekä ihmi­siä eläi­mik­si muut­tu­va noi­ta tuo­vat aina uusia kään­tei­tä tarinaan.

Mik­si juu­ri tämä todel­la van­ha teos on edel­leen tänä­kin päi­vä­nä niin tun­net­tu, että sii­tä teh­dään toi­min­tae­lo­ku­va, joka kerää elo­ku­va­teat­te­rei­hin pal­jon kat­so­jia? Se on poik­keuk­sel­li­sen mer­kit­tä­vä teos maa­il­man­kir­jal­li­suu­den his­to­rias­sa luo­den poh­jaa län­si­maa­lai­sel­le kirjallisuudelle.

Ennen elo­ku­vaa tie­sin perus­jut­tu­ja elo­ku­van aihees­ta, mut­ta tämän elo­ku­van myö­tä tie­tä­myk­se­ni laa­jen­tui ja herät­ti kyl­lä mie­len­kiin­non lukea sii­tä lisää. Ei siis kan­na­ta jät­tää mene­mät­tä, vaik­ka et kaik­ki­tie­tä­jä oli­si­kaan, päin­vas­toin. Kek­se­li­ääs­ti ja jär­ke­väs­ti raken­net­tu juo­ni ja koko­nai­suus oli­vat sel­keäs­ti seu­rat­ta­via. Tämä elo­ku­va oli mukaan­sa­tem­paa­va ja salis­ta sai pois­tua uut­ta oppineena.

Yksi yllät­tä­vä asia, jon­ka huo­ma­sin oli se, ettei elo­ku­vas­sa ollut var­si­nais­ta musiik­kia juu­ri ollen­kaan. Sen sijaan taus­tal­la het­kiä koros­ti­vat yksit­täi­set äänet sekä ryt­mit. Tämä oli toi­saal­ta hyvin onnis­tu­nut rat­kai­su, sil­lä ääni­maa­il­ma teki koh­tauk­sis­ta niin sano­tus­ti kokonaisia.

Tämä elo­ku­va kos­ket­taa kat­so­jia var­mas­ti myös sik­si, että tais­te­lu- ja sota­koh­tauk­set niin har­mil­li­sen hel­pos­ti muis­tut­ta­vat mei­tä tämän päi­vän sodis­ta. Surul­lis­ta oli havah­tua elo­ku­vaa kat­soes­sa sii­hen, kuin­ka jot­kin asiat maa­il­mas­sa eivät muu­tu, vaik­ka vuo­si­sa­to­ja oli­si kulunut.

The Odys­sey ‑elo­ku­va ei pyri maa­laa­maan pää­hen­ki­lös­tä Odys­seuk­ses­ta san­ka­ria tai mui­ta parem­paa hen­ki­löä. Hänes­tä on teh­ty hel­pos­ti lähes­tyt­tä­vä ja aito. Esi­mer­kik­si elo­ku­van lop­pu­puo­lel­la Odys­seus suree sodas­sa mene­tet­ty­jä ihmi­siä sekä huk­kaan kulu­nei­ta vuosia.

Kir­joit­ta­ja on Ran­ta­poh­jan kesäavustaja