Kuu­kau­den esi­ne: Päre ja traa­ni­lamp­pu, mui­nai­set valon tuojat

Parin sadan vuo­den taka­na on se aika, jol­loin suo­ma­lai­sen ilta-aska­reen ja aamu­hä­mä­rän tär­kein valai­sin oli päre. Män­ty­puus­ta kis­kot­tu rei­lun kyy­nä­rän mit­tai­nen, kol­men, nel­jän sen­tin levyi­nen ja parin mil­lin pak­su­nen puusui­ka­le. Savu­pir­teis­sä päre oli tär­kein valaisin.

Tuvis­sa, jois­sa oli avo­tak­ka riit­ti tak­kaan syty­te­tys­tä pys­ty­val­keas­ta valoa lähes koko huo­nee­seen. Tak­ka­val­kean hii­vut­tua syty­tet­tiin päre tai kynt­ti­lä, elet­tiin 1850-lukua.

Päreen palaes­sa syn­tyi savua, mut­ta kor­keas­sa savu­pir­tis­sä sii­tä ei ollut hait­taa, kun se nousi kat­toon ja pois­tui räp­pä­näs­tä. Savu mus­ta­si vähi­tel­len hir­ret, orret, vasat ja lai­pion. Mata­lis­sa tuvis­sa sen sijaan ilta­puh­tei­den aika­na saat­toi ker­tyä niin run­saas­ti savua, ettei sen läpi voi­nut pir­tin peräl­tä tun­tea oven­suu­hun tul­lut­ta vierasta.

Rau­tai­sia päre­pih­te­jä on säi­ly­nyt jo kes­kia­jal­ta. Vaih­te­le­vis­ta tyy­peis­tä yksin­ker­tai­sin on ruo­dol­li­nen, sei­nään tai uunin­kyl­keen kiin­teäs­ti kiin­ni­tet­ty pih­ti, jon­ka leu­koi­hin päre pis­tet­tiin. Päre­pih­te­jä on myös jalal­li­sia, joko mata­lia pöy­däl­lä pidet­tä­viä tai kor­kei­ta lat­tial­la sei­so­via. Kipi­nät ja kars­ta tipah­ti­vat pih­din alle ase­tet­tuun vesikippoon.

Tark­kuut­ta vaa­ti­via töi­tä teh­des­sä tar­vit­tiin päreen­pi­te­li­jää, mikä teh­tä­vä ei sopi­nut aika­mie­hel­le. Aikoi­naan se toi­mi­kin las­ten par­haa­na kouluna.

Kun päreen­pi­te­li­jän oli tar­kas­ti seu­rat­ta­va aikui­sen työn­te­koa ja siir­ret­tä­vä valo­pis­tet­tä työ­vai­hei­den mukaan, niin sii­nä hän myös oppi, jos oli oppiakseen.

Pärei­tä oli kol­mea eri sort­tia: poltto‑, syt­tö- ja kori­pä­rei­tä. Valais­tuk­seen käy­tet­ty­jä polt­to­pä­rei­tä piti aika­naan kui­vat­taa vuo­den­kin ver­ran, sil­lä äkki­kui­va­tut eivät kel­van­neet. Väi­tet­tiin, että pit­kään kui­vu­nut päre savut­ti vähemmän.

Pik­ku­poi­ka­na pää­sin seu­raa­maan lähel­tä kori­pä­rei­den kis­kon­taa, kun vie­lä 1960-luvun ensi vuo­si­na Mik­ko­sen van­has­sa pir­tis­sä teh­tiin ns. mak­ka­ra­ko­re­ja Hau­ki­pu­taan Osuus­kau­pal­le. Isä-Ant­ti oli valin­nut päre­puik­si Män­ty­saa­ren takaa rämeen reu­nas­ta suo­ra­run­koi­sia petä­jiä, jois­sa oksat oli­vat korkealla.

Pir­tis­sä pari­kym­me­nen sen­tin vah­vui­nen pöl­li hal­ke­si kah­tia kir­veen iskul­la, puo­li­kas edel­leen kah­tia ja nel­jän­nes edel­leen kah­tia. Näin syn­ty­neis­tä 16 liis­ta­kos­ta hal­kais­tiin lopuk­si sydän­puu pois. Nyt käteen päre­puuk­ko ja kis­ko­mi­nen voi­tiin aloit­taa. Isoi­sä- Mat­ti piti puo­les­taan huo­len sii­tä, että uunin kupeel­ta ei syt­tö­pä­reet pääs­set kos­kaan loppumaan.

Var­si­nai­sis­ta valai­si­mis­ta kaik­kein van­him­pia lie­nee ollut eri maa­il­man kol­kis­sa tun­net­tu öljy­lamp­pu. Tar­vit­tiin vain pie­ni kup­pi, sii­hen lan­ka­pu­nos sydä­mek­si sekä polt­toai­net­ta. Öljy­lamp­pu­jen his­to­ria on tuhan­sia vuo­sia van­ha. Öljyn koos­tu­mus on vain vaih­del­lut. Mui­nai­set kreik­ka­lai­set ja roo­ma­lai­set käyt­ti­vät olii­viöl­jyä, intia­lai­set eläin­ras­vo­ja ja per­sia­lai­set maaöljyä.

On luon­nol­lis­ta, että Poh­jan­maan ran­ta­seu­duil­la, mis­sä hyl­keen­ras­vaa on ollut run­saas­ti saa­ta­vil­la, hyl­je­öl­jy­lam­pun käyt­tö on ikiai­kais­ta perua. Peri­mä­tie­to ker­too, että hyl­je­öl­jy levit­ti palaes­saan asu­muk­seen erit­täin pahaa hajua. Tämä on uskot­ta­vaa, sil­lä öljy toi­mi hyvin myös paar­mo­jen kar­kot­ta­ja­na hel­tei­si­nä heinäntekopäivinä.

Kuu­kau­den esi­nee­nä on traa­ni­lamp­pu, pyö­reä, tako­rau­tai­nen, tasa­poh­jai­nen, hyl­je­öl­jy­lamp­pu, jon­ka etu­reu­nas­sa on ulo­ke puu­vil­la­lan­gas­ta kier­ret­tyä sydän­lan­kaa var­ten. Taka­reu­nas­ta kaar­tuu kupin ylle ala­reu­nas­taan ham­mas­tet­tu lit­teä ripus­tus­var­si, johon aset­tuu harp­puu­nan muo­toi­nen run­saas­ti koris­tel­tu ripus­tus­tan­ko. Kan­nat­ti­mil­la voi­tiin sää­tää kupin kal­te­vuut­ta öljyn vähe­tes­sä. Lam­pun val­mis­tus on tai­ta­van sepän vers­tas­työ­tä ajal­ta 1700–1809. Vas­taa­via, mut­ta koris­te­le­mat­to­mia, lamp­pu­ja on esil­lä saa­me­lais­museos­sa Sii­das­sa sekä Met­säs­tys­museon hyljeosastolla.

Toi­se­na esi­nee­nä on lat­tial­la sei­so­van päre­pih­din eli päre­ren­gin pys­ty­tan­ko. Tan­gon sivus­sa on kuusi lovea, joil­la kor­keut­ta voi­tiin sää­tää kuu­teen eri asen­toon. Puu­tan­gon pääs­sä on rau­tai­nen pih­ti eli kasak­ka, johon voi­tiin aset­taa kak­si päret­tä ker­ral­laan. Var­si­nai­nen lat­tia­te­li­ne on jo ammoin jou­tu­nut tupa­ju­mien ja tulen omaksi.

Kii­min­ki-Seu­ra r.y. aloit­ti vuo­den 2021 syys­kuus­sa Ran­ta­poh­jas­sa Kuu­kau­den esi­ne ‑tee­man mukai­sen jut­tusar­jan. Pää­sään­töi­ses­ti kuu­kausit­tain ilmes­ty­väs­sä jutus­sa esi­tel­lään van­ho­ja esi­nei­tä ja työ­ka­lu­ja sekä ker­ro­taan nii­den käyttötarkoituksesta.

Syys­kuus­sa 2021 esit­te­lys­sä oli Kylän­ka­pu­la eli olter­man­nin­ka­pu­la, loka­kuus­sa Kau­laus­lau­ta ja ‑tuk­ki, mar­ras­kuus­sa enti­sa­jan teu­ras­ta­jan puuk­ko­set­ti, jou­lu­kuus­sa Poron länget.

Vuo­den 2022 tam­mi­kuus­sa esi­tel­tiin Luu­luis­ti­met, hel­mi­kuus­sa Jää­sa­ha, maa­lis­kuus­sa Hir­ven­hiih­tä­jän suk­set, huh­ti­kuus­sa Vete­raa­nin sota­muis­to 1808–1809, kesä­kuus­sa Lii­tu­pii­put, hei­nä­kuus­sa Suo­suk­set ja Sii­pi­vii­ka­te, mar­ras­kuus­sa Ploo­tu­lauk­ku 1768 ja ploo­tu ja jou­lu­kuus­sa Pläkkilyhty.

Vuo­den 2023 hel­mi­kuus­sa esi­tel­tiin Tulen­kul­jet­ta­jan pak­ku­la vuo­del­ta 1716, maa­lis­kuus­sa Raken­nus­kät­kö, ”Koti­va­kuu­tus” 1850-luvun tapaan, huh­ti­kuus­sa Täi­kam­pa, tou­ko­kuus­sa Rii­mu­ka­len­te­ri­ra­sia, kesä­kuus­sa Tyn­ny­ri­sa­ha, loka­kuus­sa Tuu­las­tus­vä­li­neet 1800-luvul­ta, mar­ras­kuus­sa Ryyp­py­ku­pit 1700 ja 1800-luvuil­ta ja jou­lu­kuus­sa Kupparinkoneet.

Vuo­den 2024 tam­mi­kuus­sa esi­tel­tiin Susi­ver­kon kat­kel­ma 1800-luvul­ta, hel­mi­kuus­sa Per­mi­luo­kit 1800-luvul­ta, maa­lis­kuus­sa Pari­re­ki hevos­ten aika­kau­del­ta, huh­ti­kuus­sa Pui­nen sar­vi­sa­tu­la, tou­ko­kuus­sa Pai­men­ty­tön hui­lu 1794, kesä­kuus­sa Pesu­ku­rik­ka ja pyyk­ki­lau­ta, syys­kuus­sa Juu­ri­saa­vi, loka­kuus­sa Palo­kek­si, mar­ras­kuus­sa Sili­tys­rau­dat, ”mui­nais­ta rau­taa”, jou­lu­kuus­sa Kah­vi­myl­lyt, kah­vi­kan­san historiaa.

Vuo­den 2025 tam­mi­kuus­sa esit­te­lys­sä oli Kes­su­hak­ku­rit 1800-luvul­ta, hel­mi­kuus­sa Soke­ri­louk­ku, maa­lis­kuus­sa Suo­la­pul­lot ja suo­la­huh­ma­re tuo­hi­kult­tuu­rin ajal­ta, huh­ti­kuus­sa Pel­la­va­kal­pa ja häki­lä, tou­ko­kuus­sa Hii­ren­nak­ki ja kak­si muu­ta louk­kua, kesä­kuus­sa Lei­pä­juus­ton­pais­to­lau­ta, syys­kuus­sa Lei­ma­kir­veet ja uppo­puut Kii­min­ki­joen uiton ajal­ta, loka­kuus­sa Oja­mie­hen työ­aseet soi­den rai­vaa­mi­sen ajal­ta, mar­ras­kuus­sa Tuk­ki­luk­ko venä­läi­sen sota­van­gin sel­lin oves­ta, jou­lu­kuus­sa Lusa eli nyl­jin tuo­hi­kult­tuu­rin ajalta.

Nyt tämän vuo­den ensim­mäi­ses­sä esit­te­lys­sä on Päre ja traa­ni­lamp­pu, mui­nai­set valon tuojat.

Kii­min­ki-Seu­ra on perus­tet­tu 1999. Yhdis­tyk­sen toi­mia­lu­ee­na on Oulun kau­pun­gin suur­alu­eet Kii­min­ki ja Jää­li, eli enti­sen Kii­min­gin kun­nan alue.

Yhdis­tyk­sen toi­min­nan tar­koi­tuk­se­na on mm. koti­seu­tu­tie­tou­den lisää­mi­nen, koti­seu­tu­hen­gen yllä­pi­tä­mi­nen ja oma­toi­mi­suu­den voi­mis­ta­mi­nen sekä koti­seu­dun kult­tuu­rien vaa­li­mi­nen ja edistäminen.

– Perin­ne­tie­tou­den yllä­pi­tä­mi­nen ja jul­kai­se­mi­nen on Kii­min­ki-Seu­ran yksi tär­keä toi­min­ta­muo­to, ker­too yhdis­tyk­sen joh­to­kun­nan puheen­joh­ta­ja Mat­ti Kon­tio.

Jut­tusar­jan kuu­kau­den esi­neen esit­te­lee asian har­ras­ta­ja ja joh­to­kun­nan jäsen Eino Mik­ko­nen. Kii­min­ki-Seu­ran muut joh­to­kun­nan jäse­net ovat Aila Berg, Lee­na Huha­nant­ti, Eero Hut­tu­la, Pert­ti Kuti­lai­nen, Matti Pöy­ry, Mai­sa Ruo­ko­la ja Anu Uusi­ta­lo.

Läh­teet: Vuo­re­la Toi­vo: Suo­ma­lai­nen kan­san­kult­tuu­ri 1975 ja Kan­san­pe­rin­teen sana­kir­ja 1979. Kuu­kau­den esi­ne: Eino Mik­ko­sen yksi­tyis­ko­koelma.

Kir­joit­ta­ja Eino Mikkonen