Lusa eli nyl­jin tuo­hi­kult­tuu­rin ajalta

Tie­däm­me kyl­lä mitä tar­koit­taa, kun kysy­tään ”onko tuoh­ta” tai jos joku on alka­nut ”kää­ri­mään” tai ”repi­mään tuoh­ta”. Mut­ta mis­tä juon­taa juu­ren­sa se, että tuo­hes­ta on tul­lut rahan syno­nyy­mi. Tuo­hen ver­tau­tu­mi­nen rahaan joh­tuu ajas­ta, jol­loin tuo­ta tar­vit­tiin val­ta­vat mää­rät kateaineeksi.

Tuo­hi oli yksi veron­kan­to­vä­li­neis­tä 1500-luvul­ta läh­tien, kun var­si­nais­ta rahaa oli rah­vaal­la vähän­lai­ses­ti. Tuo­hi oli arvos­saan aina päre­kat­to­jen ja teol­lis­ten mate­ri­aa­lien ajal­le asti eli aina 1800-luvun lop­puun saak­ka. Perun­kir­joi­tuk­sis­sa saa­tet­tiin mai­ni­ta erik­seen tuo­hi­met­sät, mut­ta tuo­hie­si­nei­tä ei mai­nit­tu. Tuo­hen arvo perus­tui raa­ka-ainee­seen, ei val­mii­siin esineisiin.

Tuo­hi oli siis oma­va­rais­ta­lou­den aika­na arvo­kas ja moniin tar­koi­tuk­siin käy­tet­ty mate­ri­aa­li. Se kor­va­si puu­ta, nah­kaa, pel­tiä, muo­via ja nyky­teol­li­suu­den tuot­ta­mia raken­nus­ten kate­ai­nei­ta. Se oli myös tär­keä maa­kau­pan artik­ke­li. Maa­lai­set toi­vat kesä­mark­ki­noil­le tuoh­ta tar­jol­le. Osta­jiin kuu­lui mm. suu­ta­rei­ta, jot­ka lisä­si­vät tuoh­ta nah­ka­jal­ki­nei­den kor­koi­hin ja väli­poh­jiin. Ken­kä­tar­pei­ta toden­nä­köi­sim­min tuoh­ta ostet­tiin kate- ja eristysaineeksi.

Koi­vun tuo­hi kis­kot­tiin eli nyl­jet­tiin ennen hei­nän­te­koa pari viik­koa juhan­nuk­sen molem­min puo­lin, jol­loin tuo­hi irto­aa kuin itses­tään. Tuo­hen keräi­ly­ai­kaa kut­sut­tiin tuo­hi­kuu­kau­dek­si. Tuo­hi läh­tee hyvin myös syk­syl­lä, jos puu jää­ty­mi­sen jäl­keen sulaa.

Tuo­hi kis­kot­tiin joko levyi­nä tai kapea­na tuo­hi­nau­ha­na eli siis­na­na, joka irro­tet­tiin kas­va­vas­ta puus­ta spi­raa­li­mai­ses­ti kier­täen run­koa. Vähis­tä työ­ka­luis­ta oli­vat tär­keim­mät puuk­ko ja kovas­ta kuuse­nok­sas­ta teh­ty talt­ta­mai­nen nyl­jin, lusa, joka saat­toi olla myös luu­ta tai rautaa.

Kat­teek­si käy­tet­tä­vät tuo­hi­le­vyt säi­lyi­vät suo­ri­na, kun ne kiris­tet­tiin vit­sak­sien avul­la tii­viik­si pinok­si, joka oli nimel­tään kin­ko. Toreil­la ja mark­ki­noil­la tuoh­ta myy­tiin täl­lai­siin pink­koi­hin pakat­tu­na. Reu­nois­taan siis­ti­tyt tuo­hi­nau­hat kier­ret­tiin säi­ly­tys­tä var­ten reiäl­li­sel­le keräl­le eli sommelolle.

Tuo­hie­si­nei­tä oli ker­ta­käyt­töi­siä tai pit­kä­ai­kais­ta tar­vet­ta var­ten teh­ty­jä. Mata­lak­si sup­pi­lok­si tai­vu­tet­tu, ohu­een hal­kais­tuun var­puun pis­tet­ty lip­pi tekais­tiin käden kään­tees­sä, kun oli tar­vis juo­da läh­tees­tä vet­tä. Tai­vut­ta­mal­la tuo­hi isok­si sup­pi­lok­si syn­tyi rat­ti tai mai­to­sii­vi­lä. Mar­ja-astioik­si sekä mäm­min pais­toa var­ten tar­vit­tiin suu­ret mää­rät tuok­ko­sia eli ropei­ta, kum­mas­ta­kin pääs­tä var­pu­pui­kol­la sidot­tu­ja rasioita.

Halu yllä­pi­tää perin­tei­tä näkyy nykyi­sin sii­tä, että pää­siäis­mäm­miä myy­dään tuoh­ta jäl­jit­te­le­vis­sä pah­vi ”tuok­ko­sis­sa”. Sel­lai­sis­sa astiois­sa kuin nuus­ka­ra­sia, kah­vi- ja tupak­ka­purk­ki, kor­keas­sa tuo­hi­töl­kis­sä eli pusus­sa oli pui­nen poh­ja ja kan­si­kin. Tuo­hi­lai­tai­sia oli­vat puu­poh­jai­set rasiat ja vakat kuten jau­ho- ja kylvövakka.

Tuoh­ta tar­vit­tiin aika­naan mil­tei kai­kil­la talou­den aloil­la. Voi­daan puhua jo tuo­hi­kult­tuu­ris­ta. Vir­su­jen osal­ta se oli vuo­si­sa­to­jen ajan nah­kan veroi­nen raa­ka-aine. Kalas­ta­ja teki tuo­hes­ta verk­koon­sa sekä kohot että kivek­set, jopa köy­det nuot­ta­verk­koon. Pai­men piti petoe­läi­met loi­tol­la kar­jas­ta töräyt­tä­mäl­lä tuo­hi­sel­la torvellaan.

Tuu­las­ta­ja tai­vut­te­li sii­tä lak­kiin­sa pit­kän lipan sil­mien­sä var­jok­si. Työ­maal­le läh­ties­sään mies sekä nai­nen ripus­ti sel­kään­sä tuo­hi­kon­tin, kul­jet­ti tuo­hi­ses­sa tupes­sa puuk­koa ja mui­ta terä­viä työ­ka­lu­ja. Emän­tä kan­toi aitas­ta jau­ho­ja tuo­hi­ko­pas­sa ja lie­kut­te­li tuvas­sa pien­tä las­taan tuo­hi­ses­sa kätkyessä.

Kuu­kau­den esi­nee­nä on lusa, tuo­hen kis­kon­taan käy­tet­ty pie­ni eläi­men sää­ri­luus­ta teh­ty talt­ta. Pituut­ta on vain 13 cm ja leveyt­tä 3 cm. Lusan pää­hän on kai­ver­ret­tu vuo­si­lu­ku 1863 sekä omis­ta­jan tii­ma­la­sia kuvaa­va puu­merk­ki. Tätä lusaa on var­maan käy­tet­ty myös petun nyl­ke­mi­seen puun­run­gois­ta suu­ri­na näl­kä­vuo­si­na 1866–1868.

Tuo­hi on vah­va suo­ma­lai­seen luon­toon sidot­tu sana, jota käy­te­tään laa­jas­ti suku­ni­mis­sä ja pai­kan­ni­mis­sä tar­jo­ten tuu­lah­duk­sen men­nees­tä, Tuo­hi­maa, Tuo­hi­no, Tuo­hi­mä­ki, Tuohioja.

Kii­min­ki-Seu­ra r.y. aloit­ti vuo­den 2021 syys­kuus­sa Ran­ta­poh­jas­sa Kuu­kau­den esi­ne ‑tee­man mukai­sen jut­tusar­jan. Pää­sään­töi­ses­ti kuu­kausit­tain ilmes­ty­väs­sä jutus­sa esi­tel­lään van­ho­ja esi­nei­tä ja työ­ka­lu­ja sekä ker­ro­taan nii­den käyt­tö­tar­koi­tuk­ses­ta. Nyt esit­te­lys­sä on Lusa eli nyl­jin tuo­hi­kult­tuu­rin ajal­ta, joka on samal­la 40. Kuu­kau­den esi­ne, jot­ka on julkaistu.

Syys­kuus­sa 2021 esit­te­lys­sä oli Kylän­ka­pu­la eli olter­man­nin­ka­pu­la, loka­kuus­sa Kau­laus­lau­ta ja ‑tuk­ki, mar­ras­kuus­sa enti­sa­jan teu­ras­ta­jan puuk­ko­set­ti, jou­lu­kuus­sa Poron länget.

Vuo­den 2022 tam­mi­kuus­sa esi­tel­tiin Luu­luis­ti­met, hel­mi­kuus­sa Jää­sa­ha, maa­lis­kuus­sa Hir­ven­hiih­tä­jän suk­set, huh­ti­kuus­sa Vete­raa­nin sota­muis­to 1808–1809, kesä­kuus­sa Lii­tu­pii­put, hei­nä­kuus­sa Suo­suk­set ja Sii­pi­vii­ka­te, mar­ras­kuus­sa Ploo­tu­lauk­ku 1768 ja ploo­tu ja jou­lu­kuus­sa Pläkkilyhty.

Vuo­den 2023 hel­mi­kuus­sa esi­tel­tiin Tulen­kul­jet­ta­jan pak­ku­la vuo­del­ta 1716, maa­lis­kuus­sa Raken­nus­kät­kö, ”Koti­va­kuu­tus” 1850-luvun tapaan, huh­ti­kuus­sa Täi­kam­pa, tou­ko­kuus­sa Rii­mu­ka­len­te­ri­ra­sia, kesä­kuus­sa Tyn­ny­ri­sa­ha, loka­kuus­sa Tuu­las­tus­vä­li­neet 1800-luvul­ta, mar­ras­kuus­sa Ryyp­py­ku­pit 1700 ja 1800-luvuil­ta ja jou­lu­kuus­sa Kupparinkoneet.

Vuo­den 2024 tam­mi­kuus­sa esi­tel­tiin Susi­ver­kon kat­kel­ma 1800-luvul­ta, hel­mi­kuus­sa Per­mi­luo­kit 1800-luvul­ta, maa­lis­kuus­sa Pari­re­ki hevos­ten aika­kau­del­ta, huh­ti­kuus­sa Pui­nen sar­vi­sa­tu­la, tou­ko­kuus­sa Pai­men­ty­tön hui­lu 1794, kesä­kuus­sa Pesu­ku­rik­ka ja pyyk­ki­lau­ta, syys­kuus­sa Juu­ri­saa­vi, loka­kuus­sa Palo­kek­si, mar­ras­kuus­sa Sili­tys­rau­dat, ”mui­nais­ta rau­taa”, jou­lu­kuus­sa Kah­vi­myl­lyt, kah­vi­kan­san historiaa.

Vuo­den 2025 tam­mi­kuus­sa esit­te­lys­sä oli Kes­su­hak­ku­rit 1800-luvul­ta, hel­mi­kuus­sa Soke­ri­louk­ku, maa­lis­kuus­sa Suo­la­pul­lot ja suo­la­huh­ma­re tuo­hi­kult­tuu­rin ajal­ta, huh­ti­kuus­sa Pel­la­va­kal­pa ja häki­lä, tou­ko­kuus­sa Hii­ren­nak­ki ja kak­si muu­ta louk­kua, kesä­kuus­sa Lei­pä­juus­ton­pais­to­lau­ta, syys­kuus­sa Lei­ma­kir­veet ja uppo­puut Kii­min­ki­joen uiton ajal­ta, loka­kuus­sa Oja­mie­hen työ­aseet soi­den rai­vaa­mi­sen ajal­ta, mar­ras­kuus­sa Tuk­ki­luk­ko venä­läi­sen sota­van­gin sel­lin ovesta.

Kii­min­ki-Seu­ra on perus­tet­tu 1999. Yhdis­tyk­sen toi­mia­lu­ee­na on Oulun kau­pun­gin suur­alu­eet Kii­min­ki ja Jää­li, eli enti­sen Kii­min­gin kun­nan alue.

Yhdis­tyk­sen toi­min­nan tar­koi­tuk­se­na on mm. koti­seu­tu­tie­tou­den lisää­mi­nen, koti­seu­tu­hen­gen yllä­pi­tä­mi­nen ja oma­toi­mi­suu­den voi­mis­ta­mi­nen sekä koti­seu­dun kult­tuu­rien vaa­li­mi­nen ja edistäminen.

– Perin­ne­tie­tou­den yllä­pi­tä­mi­nen ja jul­kai­se­mi­nen on Kii­min­ki-Seu­ran yksi tär­keä toi­min­ta­muo­to, ker­too yhdis­tyk­sen joh­to­kun­nan puheen­joh­ta­ja Mat­ti Kon­tio.

Jut­tusar­jan kuu­kau­den esi­neen esit­te­lee asian har­ras­ta­ja ja joh­to­kun­nan jäsen Eino Mik­ko­nen. Kii­min­ki-Seu­ran muut joh­to­kun­nan jäse­net ovat Aila Berg, Lee­na Huha­nant­ti, Eero Hut­tu­la, Pert­ti Kuti­lai­nen, Mar­ja-Tert­tu Mer­ta­nie­mi, Mir­ja Mik­ko­nen ja Anu Uusi­ta­lo.

Kii­min­ki-Seu­ran syys­ko­kous pide­tään tors­tai­na 11.12. kel­lo 17 Senio­ri­ta­lon ruo­ka­las­sa. Tilai­suu­den alus­sa Mir­ja Aat­sin­ki ker­too uudes­ta kir­jas­taan Muu­tos­ten kesä.

Läh­teet: Ryt­kö­nen A: Tuo­hi­tor­ven mail­la 1933, Ran­ta S‑L: Yli­muis­toi­nen TUOHI 2016. Kuu­kau­den esi­ne: Eino Mik­ko­sen yksi­tyis­ko­koelma