Omassa nuoruudessani oli kyläyhteisössämme tapana piipahtaa naapureissa tämän tästä. Viikonloppuisin saatettiin pyöräillä etäämpänä asuvien sukulaisten luona.
Sukupolven mittaisen ajanjakson aikana elämäntapamme ja tarpeemme ovat kuitenkin kovasti muuttuneet. Kun kanssakäyminen ei tänä päivänä ole niin aktiivista kun ennen, pikkuhiljaa vanhat tutut ja sukulaisetkin unohtuvat.
Elämme nyt kuitenkin sitä aikaa vuodesta, jolloin suurin osa kansasta viettää ansaittuja lomapäiviä. Nyt, jos koskaan, olisi hyvää aikaa tavata kavereita ja lämmitellä vanhoja ystävyyssuhteita.
Monilla on omia kesämökkejä, jotka tietysti tarjoavat luonnon läheisen ja rauhoittavan paikan irrottautua arjesta. Haluammeko sinne vieraita, on sitten eri asia? Kutsumattomat kesävieraat, kun saattavat olla isäntäväelle stressaava kokemus.
Tapaseuran mukaan noin puolet suomalaisista inhoaa yllättäen saapuvia vieraita.
Näin ikäihmisenä ja ajattelultaan ns. vanhan koulukunnan edustajana näen edelleen ystävävierailut virkistävänä ja sosiaalisena tapahtumana.
Siksi en voi olla kertomatta, miten hyvä mieli tuli, kun pääkaupunkiseudulta kävi nuorta jälkipolvea mummua ja pappaa tervehtimässä.
Eritoten 15 vuotias Ida-neiti, joka ensi kertaa matkusti yksin junalla Helsingistä Ouluun ja tuli viettämään hetken ”laatuaikaa” mummulaan.
Viiden vuorokauden vierailu pani tietenkin isäntäväen vakiintuneet tavat koetukselle, mutta hauskaa oli. Ei haitannut, vaikka nuoren neidin vuorokausirytmi oli vähän eri kuin isäntäväellä. Ikäpolvensa tapaan oli kännykkä liimautuneena vasempaan käteen. Jäihän oikea käsi vielä vapaaksi aamupuuron syöntiin. Tosin se ehti välillä jäähtyä, kun aamut tahtoivat mennä pitkiksi. Esittelimme voimiemme mukaan myös kaupunkuia ja ns. shoppailu lienee kuitenkin ollut mieluisinta ohjelmaa.
Nopeasti viiden päivän vierailu meni ja saatoimme ihastuttavan lomalaisen junalle ja niin paluumatka pääkaupukiin alkoi. Miten nuori teini-ikäinen koki hetken elämää kahden vanhuksen kanssa, se selvinnee joskus myöhemmin. Meille vanhuksillehan se oli sekä piristävä ja ehkä vähän uuvuttavakin kokemus, mutta jätti kuitenkin mukavan tunteen sydämeen.
Kun lapsemme ja lapsenlapsemme perustavat perheitään, muuttavat pois synnyiseudultaan niin isovanhempienkin tapaamiset voivat jäädä useiksikin vuosiksi. Se tietenkin vaatii kaikkien kannalta oman sopeutumisensa. Tietysti tämän päivän teknologia mahdollistaa yhteydenpidot, mutta ei se tietenkään korvaa läheisen halausta..
Kirjoituksen alussa mainittiin, miten ennen patikoitiin naapuritaloon, istahdettiin ovensuupenkille lätsä päässä, muutama sana vaihdettiin ja lähdettiin kotia.
Tosiasiassa, tai ainakin uskon niin, että suomalainen kyläkulttuuri vielä toimii. Olosuhteet ovat vain muuttuneet ja katselemme asioita hiukan eri näkökulmasta kuin vuosikymmeniä sitten. Enää ei noin vain mennä naapuriin, vaan soitellaan etukäteen, sovitaan aika ja sitten tavataan.
Tervetuloa!
Ossi Hanhela