Nuori käpytikka pitää kynsillä tiukasti kiinni pihan sähköpylväästä. Kynnet ovat pitkät, käyrät ja toimivat kuin koukut. Se etsii vahvalla ja terävällä nokalla pylvään raoista hyönteisiä, sukii välillä höyhenpeitettä ja seuraa tarkkaan ympäristöä. Se pyrähtää lahon kannon päälle ja siitä pihanurmikolle. Haen lisää kahvia ja kyytipojaksi suklaakeksin. Tikka on sillä välin hävinnyt.
Lähden sienimetsään. Asfalttitie mutkittelee joen vartta pitkin. Tielle on syntynyt syviä kuoppia, joita yritän väistää. Vastaan tulee tukkirekka. Tulen peltoaukealle, jossa ruokailee kaksi kurkea. Ne ovat suurikokoisia, pitkäjalkaisia ja pitkäkaulaisia harmaita lintuja. Ne tulevat mielellään pelloille, erityisesti syksyllä ennen muuttoa. Niiden paluumuutto alkaa pian, ehkä Pohjois-Afrikkaan, Lähi-itään, Kaakkois- tai Lounais-Eurooppaan.
Metsätie on pomppuinen. Hidastan ja sammutan auton. Hiirihaukka istuu jämäkästi männynoksalla. Se tarkkailee eikä hätkähdä kun astun ulos. Siinä me ollaan kahdestaan vaikka hätistän itikoita. Hetken päästä se levittää siipensä ja lentää lähellä olevan suoaukean yli.
Mustikanvarvut kahisevat saappaita vasten. Tänä syksynä isojen, vanhojen kuusten alta löytyy runsaasti tatteja. Myös kantarellit on helppo tunnistaa. Ne ovat kauttaaltaan kauniin keltaisia ja tuoksuvat makean hedelmäiselle, raikkaalle. Ne ovat paikkauskollisia. Joskus niitä saattaa löytyä melkein valkoisena.
Nappaan kourallisen puolikypsiä puolukoita, jotka poksahtavat ja suuhun leviää kirpeys. Ajatuksissani astun hirvenpaskaan ja ärsyynnyn ensimmäisestä hirvikärpäsestä. Päätän lähteä kun ensimmäiset sadepisarat ropsahtelevat täysinäiseen sienikoriin. Pujahdan nopeasti autoon.
Kotipihalla, punaisen navetan harjalla kääntyilee tuuliviiri. Ulkoportaat ovat liukkaat ja kukka-amppeleissa pörrää syksyn viimeiset kimalaiset. Sade voimistuu. Perkkaan loput sienet sisällä, ihastelen niiden muotoja ja tuoksuja. Kookkaan kantarellin poimujen puhdistamisessa menee hetki. Tarkistan ottamani kuvat sammaleista, jäkälistä ja kivistä ja levitän itikan puremiin pihkavoidetta.
Aika kuluu. Päivä toisensa jälkeen. Omassa rytmissä. Pihlajan oksat ovat kaarella ja kantavat väsymättä oranssinpunaisia marjoja. Säätiedotus kertoo, että huomenna paistaa aurinko.
Tarja Anisimaa


