Har­taus: Pyhäinpäivä

Vir­pi Huttunen.

Tämän vii­kon lau­an­tai­na 1.11. on pyhäin­päi­vä. Päi­vä, jol­loin kynt­ti­lät syt­ty­vät hautausmailla.

Pyhäin­päi­vä on sulau­tu­ma kaik­kien pyhien päi­väs­tä ja kaik­kien usko­vien vai­na­jien muis­to­päi­väs­tä. Kirk­ko­kä­si­kir­ja sanoo myös, että sana pyhä ei viit­taa vain kuol­lei­siin. Jokai­nen Kris­tuk­sen oma on pyhä. Hän on uskos­sa osal­li­nen näky­mät­tö­mäs­tä pyhi­ne yhteydestä.

Pyhäin­päi­vä­nä muis­te­lem­me jo kuol­lei­ta lähei­siäm­me. Tie­tys­ti muis­te­lem­me lähei­siäm­me mui­na­kin päi­vi­nä, mut­ta eri­tyi­ses­ti tähän päi­vään val­mis­tau­dum­me kynt­ti­löi­tä ostaen ja han­kin­ta­lis­tal­la voi on myös jäkä­lä­sep­pe­le, jon­ka pyö­reä muo­to sym­bo­loi ikuisuutta.

Kynt­ti­län ja jäkä­lä­sep­pe­leen kans­sa suun­taam­me hau­taus­maal­le läheis­tem­me hau­dal­le. Syk­syn pimey­des­sä hau­taus­maat täyt­ty­vät pala­vis­ta kynt­ti­löis­tä. Ne näyt­tä­vät kau­niil­ta ja tun­nel­mal­li­sil­ta. Pala­vat kynt­ti­lät ker­to­vat kai­pauk­ses­ta, kii­tol­li­suu­des­ta ja rakkaudesta.

Lähei­sen muis­te­le­mi­nen vie minut lau­lu­jen ja sävel­ten ääreen. Nii­den, jot­ka ovat olleet meil­le ja eri­tyi­ses­ti hänel­le tär­kei­tä ja rak­kai­ta. Yksi sel­lai­nen on vir­si 509 Her­ra elä­mää­ni val­vo, etten har­haan vael­tai­si ohi ihmisten.

Seu­raa­vak­si kai­van kir­ja­hyl­lys­tä laa­ti­kon, johon olen lait­ta­nut adres­sit, osan­ot­to ‑kor­tit ja leh­det, jot­ka sisäl­tä­vät muis­to­kir­joi­tuk­sen rak­kaas­ta­ni. Kui­vin sil­min en nii­tä pys­ty luke­maan. Kau­nii­ta sano­ja ystä­vil­tä, suku­lai­sil­ta, naa­pu­reil­ta, kylä­läi­sil­tä ja enti­sil­tä nuo­ril­ta, jot­ka ovat olleet hänen kans­saan poh­joi­ses­sa ja saa­neet Lapin kaipuun.

Suru on niin suu­ri, että sitä pys­tyy otta­maan vas­taan vain pie­ni­nä murusi­na. Yllät­tä­vis­sä het­kis­sä kyy­nel tulee sil­mään ja suru puris­taa rin­taa, het­ken. Ja jos­kus myös pidem­män het­ken. On hyvä sur­ra ja muis­taa, olla kiitollinen.

Kirk­ko­kä­si­kir­jas­sa pyhäin­päi­vän koh­dal­la muis­tu­te­taan, että uskon­tun­nus­tuk­sen mukaan pyhät muo­dos­ta­vat yhtey­den, johon voim­me näky­mät­tö­mäs­ti liit­tyä. Tämä on loh­dul­lis­ta. Täl­lais­ta yhteyt­tä voin kokea muun muas­sa Her­ran pyhäl­lä ehtool­li­sel­la, jos­sa olem­me yhdes­sä kool­la jo pois­nuk­ku­nei­den pyhien kans­sa. Mie­lee­ni muis­tuu ne monet ker­rat, jol­loin olem­me yhdes­sä kul­ke­neet ehtoollispöytään.

Hau­ki­pu­taan seu­ra­kun­nan hau­taus­maal­la on pyhäin­päi­vä­nä lau­an­tai­na 1.11. klo 14–18, tar­jol­la kuu­maa mehua kai­kil­le ja lap­sil­le on pol­ku, jota enke­lit joh­dat­ta­vat. Polul­la on aja­tuk­sia ja teh­tä­viä surus­ta ja kuo­le­mas­ta lap­sel­le ymmär­ret­tä­väl­lä tavalla.

Vir­pi Hut­tu­nen, nuo­ri­so­työ­noh­jaa­ja, Hau­ki­pu­taan seurakunta