Päät­tä­jäl­tä: Kou­lun arki on muut­tu­nut – mut­ta teh­tä­vä on sama

Jari-Juk­ka Jokela.

Aamun ensim­mäi­nen oppi­tun­ti alkaa toden­nä­köi­ses­ti yhä kel­lon soi­tol­la, mut­ta sii­hen yhtä­läi­syy­det pit­käl­ti päät­ty­vät. Kou­lun arki on parissa–kolmessa vuo­si­kym­me­nes­sä muut­tu­nut enem­män kuin moni äkki­sel­tään ajattelee.

Sii­nä mis­sä 90-luvun kou­lu­päi­vä oli var­sin yhden­mu­kai­nen ja opet­ta­ja­joh­toi­nen, on nyky­päi­vän kou­lu moni­muo­toi­nen, digi­taa­li­sem­pi ja aiem­paa tie­toi­sem­pi las­ten hyvinvoinnista.

90-luvun kou­lus­sa opet­ta­ja sei­soi usein luo­kan edes­sä lii­tu­tau­lun vie­res­sä. Oppi­kir­ja, vih­ko ja kynä oli­vat työn väli­neet, ja tie­to kul­ki opet­ta­jal­ta oppi­lail­le. Tie­to­tek­niik­kaa edus­ti­vat dia­pro­jek­to­ri, piir­to­hei­tin ja yksi tie­to­ko­ne luokassa.

Tänä päi­vä­nä kou­lu­luo­kan etuo­sas­sa on joko inte­rak­tii­vi­nen tau­lu tai suu­ri näyt­tö. Table­tit, läp­pä­rit, ja digi­taa­li­set oppi­mi­sym­pä­ris­töt ovat osa arkea. Oppi­laat etsi­vät tie­toa itse, teke­vät ryh­mä­töi­tä ver­kos­sa ja palaut­ta­vat teh­tä­viä sähköisesti.

Tek­niik­ka ei kui­ten­kaan ole itsei­sar­vo, vaan väli­ne. Samal­la kun digi­taa­li­suus on lisään­ty­nyt, on kes­kus­te­lu ruu­tua­jas­ta ja tasa­pai­nos­ta vil­kas­tu­nut. Onko tie­to­tek­niik­kaa lii­kaa, pitäi­si­kö kynä-kumi- opis­ke­lua olla enemmän?

Vie­lä muu­ta­ma vuo­si­kym­men sit­ten kou­lu­päi­vää ryt­mit­ti­vät sel­keät sään­nöt. Oppi­tun­neil­la oli hil­jais­ta ja opet­ta­ja oli tiu­kah­ko auk­to­ri­teet­ti. Oppi­laat istui­vat pul­pe­teis­saan riveis­sä, ja ope­tus­tyy­li oli pit­käl­ti sama kaikille.

Nyky­kou­lus­sa pai­no­te­taan vuo­ro­vai­ku­tus­ta, oppi­lai­den osal­li­suut­ta ja pit­käl­ti yksi­löl­lis­tä tukea koti­luok­kaan. Luok­ka­ti­lat voi­vat olla muun­nel­ta­via, oppi­laat liik­ku­vat enem­män ja työs­ken­te­le­vät eri tavoin. Opet­ta­ja on yhä luo­kan pomo, mut­ta enem­män ohjaa­ja ja rin­nal­la kul­ki­ja kuin pelk­kä tie­don jakaja.

Vuo­si­kym­me­niä sit­ten kou­lu­päi­väs­sä puhut­tiin pel­käs­tään oppi­mi­ses­ta. Hyvin­voin­ti näh­tiin usein sen sivu­tuot­tee­na. Kiusaa­mi­seen puu­tut­tiin, mut­ta tun­ne-elä­mä jäi usein kodin vastuulle.

Nyky­kou­lus­sa hyvin­voin­ti on tär­keä osa arkea. Tun­ne- ja vuo­ro­vai­ku­tus­tai­to­ja har­joi­tel­laan, kou­lu­jelp­pa­rit, kou­lup­sy­ko­lo­git ja kuraat­to­rit ovat osa kou­lu­yh­tei­söä. Kodin ja kou­lun väli­nen yhteis­työ on tiivistynyt.

Nyky­päi­vän kou­lua tar­kas­tel­laan usein koti­soh­vil­ta käsin. Huol­ta­jat pei­laa­vat las­ten­sa kou­lun­käyn­tiä omiin kou­lu­muis­toi­hin­sa – tie­toi­ses­ti ja tie­dos­ta­mat­ta. Monel­le aikui­sel­le oma kou­lu­vuo­sien koke­mus on vah­va. Joku muis­taa tiu­kan kurin ja hil­jai­set luo­kat, toi­nen tur­val­li­sen arjen ja sel­keät rajat. Pik­ku nip­pe­li­tie­to oli kunniassaan.

Kun omien las­ten kou­lu­päi­vä näyt­tää eri­lai­sel­ta, herät­tää se kysy­myk­siä ja tun­tei­ta. Digi­vä­li­neet, avoi­mem­mat oppi­mis­ti­lat tai muut­tu­nut opet­ta­jan roo­li voi­vat tun­tua joko vapaut­ta­vil­ta tai vie­rail­ta sen mukaan, mil­lai­nen oma kou­lu­taus­ta on ollut. Samal­la moni huol­ta­ja poh­tii, saa­ko lap­si saman­lais­ta perus­taa elä­mäl­le kuin itse aika­naan vai ken­ties jopa paremman.

Kes­kus­te­lu kodin ja kou­lun välil­lä onkin aiem­paa tär­keäm­pää. Kun van­hat koke­muk­set ja nyky­het­ken todel­li­suus koh­taa­vat, syn­tyy par­haim­mil­laan ymmär­rys­tä sii­tä, että kou­lu ei ole enää sama kuin ennen. Kou­lun teh­tä­vä on yhä poh­jim­mil­taan kui­ten­kin sama.

Vaik­ka kou­lu­päi­vä näyt­tää tänään eri­lai­sel­ta kuin esi­mer­kik­si 90-luvul­la, moni perus­asia on pysy­nyt sama­na. Lap­si oppii yhä luke­maan, las­ke­maan, teke­mään vir­hei­tä ja onnis­tu­maan. Väli­tun­nil­la juos­taan, nau­re­taan ja jos­kus rii­del­lään. Aivan kuten ennenkin.

Ehkä suu­rin muu­tos ei ole­kaan tek­no­lo­gia tai ope­tus­suun­ni­tel­mat, vaan aja­tus sii­tä, että kou­lu­päi­vä ei ole vain oppi­tun­te­ja var­ten, vaan koko lap­sen kas­vua varten.

Nip­pe­li­tie­to on jää­nyt vähem­mäl­le ja asia­ko­ko­nai­suuk­sian hah­mot­ta­mi­nen on keskiössä.

Jari-Juk­ka Joke­la, Iin kun­nan­val­tuu­tet­tu, Keskusta