Päät­tä­jäl­tä: Ii hen­git­tää yhdes­sä, kylä ker­ral­laan, ihmi­nen ihmiseltä

Mark­ku Järvenpää.

Kirk­ko­ran­nan tuu­li ei tun­ne bud­jet­ti­koh­tia. Se kul­kee kyläs­tä toi­seen, aivan kuten yhteisöllisyys.

Ii ei ole vain kart­ta­pis­te Oulun poh­jois­puo­lel­la, vaan koko­nai­suus, jos­sa jokai­nen kylä, jokai­nen ran­ta ja jokai­nen kun­ta­lai­nen muo­dos­taa osan suu­rem­paa tarinaa.

Kun pysäh­tyy het­kek­si ja kuun­te­lee, huo­maa, että Iis­sä ele­tään mones­sa ryt­mis­sä yhtä aikaa.

On nuo­ria, jot­ka etsi­vät suun­taa ja raken­ta­vat tule­vai­suut­taan, ja ikäih­mi­siä, joi­den muis­tois­sa kylän his­to­ria elää ja kan­taa mei­tä eteen­päin. On yrit­tä­jiä, työn­te­ki­jöi­tä ja vapaa­eh­toi­sia, jot­ka pitä­vät arjen pyö­rät pyö­ri­mäs­sä, sil­loin­kin, kun val­ta­kun­nal­li­set sääs­töt, työt­tö­myys ja epä­var­muus kiris­tä­vät kun­tien taloutta.

Yhtei­söl­li­syys ei ole juh­la­pu­hei­den sana. Se on sitä, että naa­pu­ria aute­taan, nuo­ria kuun­nel­laan ja van­huk­sil­le toi­vo­te­taan hyvää päi­vää. Se on teko­ja, jot­ka eivät mak­sa pal­jon, mut­ta mer­kit­se­vät enem­män kuin uskommekaan.

Kylien elin­voi­ma syn­tyy teois­ta, ei suun­ni­tel­mis­ta. Kun tal­koot, yhtei­set tapah­tu­mat tai kylien pie­net hank­keet tuo­vat ihmi­siä yhteen, syn­tyy enem­män kuin puit­tei­ta, syn­tyy luot­ta­mus­ta ja toi­voa. Ne ovat het­kiä, jol­loin Ii hen­git­tää yhdessä.

Kylien tule­vai­suus on mei­dän kaik­kien käsis­sä. Jokai­ses­sa kyläs­sä on oma sydä­men­sä, kou­lu, seu­rain­ta­lo, nuo­ri­so­ti­la, ran­ta tai vain se tie, jon­ka var­rel­la ihmi­set pysäh­ty­vät jut­te­le­maan. Kun nämä pie­net koh­taa­mi­sen pai­kat säi­ly­vät, säi­lyy myös yhteys, joka tekee Iis­tä elävän.

Mut­ta kylien tule­vai­suus ei ole itses­tään­sel­vyys. Val­ta­kun­nal­li­set sääs­töt, väes­tön ikään­ty­mi­nen ja pal­ve­lu­jen kes­kit­tä­mi­nen koet­te­le­vat eri­tyi­ses­ti har­vaan asut­tu­ja aluei­ta. Sil­ti juu­ri nyt tar­vi­taan roh­keut­ta ja tah­toa näh­dä kylät mah­dol­li­suu­te­na, ei men­nei­syy­te­nä. Kun nuo­ril­le löy­tyy teke­mis­tä, työ­tä ja paik­ka kuu­lua, syn­tyy uut­ta toi­voa. Kun ikäih­mi­set saa­vat jää­dä omaan ympä­ris­töön­sä, tut­tu­jen kas­vo­jen lähel­le, syn­tyy tur­vaa ja arvokkuutta.

Kylien elin­voi­ma ei syn­ny mää­räyk­sil­lä tai ohjel­mil­la, vaan sil­lä, että me väli­täm­me. Että ran­nal­la näkyy iltai­sin lii­ket­tä, että kou­luil­la jär­jes­te­tään tapah­tu­mia, että joku pysäh­tyy kysy­mään kuu­lu­mi­sia. Sii­nä on Iin sydän ja sen tulevaisuus.

Tule­vai­suu­des­sa mei­dän on uskal­let­ta­va myös uudis­tua. Kes­tä­vä kehi­tys, oppi­mi­nen ja pai­kal­li­nen yrit­tä­jyys ovat avai­mia sii­hen, että nuo­ret löy­tä­vät paik­kan­sa ja kylät pysy­vät elinvoimaisina.

Jokai­nen pää­tös, joka teh­dään kun­nan­val­tuus­tos­sa, vai­kut­taa lopul­ta sii­hen, mil­tä arki näyt­tää kou­lus­sa, kadul­la ja kotipihassa.

Minul­le Iin tule­vai­suus ei ole vain nume­roi­ta tai kokouk­sia, vaan ihmi­siä, tut­tu­ja kas­vo­ja toril­la, kou­lus­sa ja tapah­tu­mis­sa. Ne het­ket muis­tut­ta­vat, mik­si yhtei­nen työ kannattaa.

Ii hen­git­tää yhdes­sä, kylä ker­ral­laan, ihmi­nen ihmiseltä.

Mark­ku Jär­ven­pää, Iin kun­nan­val­tuu­tet­tu, SDP