Aika rientää, ja elämässäni on kääntymässä uusi lehti. Jään eläkkeelle 5. maaliskuuta. Takana on uskomattomalta tuntuvat 45 vuotta Rantapohjassa. Ne ovat menneet kuin vilauksessa. Nuorena en olisi voinut kuvitella, että koko työurani kuluisi saman lehden palveluksessa. Olen saanut työskennellä unelma-ammatissani, ja matkan varrella on saanut mennä tulta päin sekä oppia jatkuvasti uutta.
On ollut etuoikeus seurata oman synnyinseudun, Haukiputaan ja koko Rantapohjan alueen elämää näköalapaikalta – kertoa uutisista, saavutuksista ja ihmisten koskettavista elämäntarinoista. Toimittajan työ on vienyt paikkoihin ja kohtaamisiin, joihin muuten ei olisi päätynyt. Olen tavannut monenlaisia ihmisiä, ja juuri heidän tarinansa ovat olleet työn arvokkain osa. Jokainen ihminen on laulun ja lehtijutun arvoinen. Totuuden nimissä on myös sanottava, että työelämä ei voi koskaan olla pelkkää ruusuilla tanssimista.
Nuoruudessani ennen toimitustyötä ehdin hoitaa lapsia sekä myydä kenkiä ja kirjoja. Kaikki työ on yhtä arvokasta ja antaa elämänmittaisia eväitä – sen olen itsekin saanut oppia ja kuulla myös monilta haastatelluilta. Lapsena sain olla myös vanhempieni mukana myymässä Rantapohjan tilauksia talosta taloon. Ehkä jo silloin aloin kasvaa rantapohjalaiseksi. Jo 57 vuotta ilmestynyt Rantapohja otettiin aikoinaan toivottuna vastaan, ja sama lämmin vastaanotto tuntuu jatkuvan yhä tänäkin päivänä.
Toimittajana muistan yhden ensimmäisistä haastatteluistani 1980-luvun alussa, kun tapasin haukiputaalaisen lautamiehen Kaija Liisa Haaralan hänen saatuaan herastuomarin arvon. Sain jututtaa häntä uudelleen hänen täyttäessään 90 vuotta. Siinä hetkessä konkretisoitui ajan kulku ja työn pitkä kaari.
Yksi mieleenpainuvimmista jutuista oli haastattelu syrjäisellä metsäperällä asuvan, jo nuorena sokeutuneen ikämiehen kanssa. Hän selviytyi arkiaskareistaan itsenäisesti sähköttömässä kotimökissään, perunanistutusta myöten. Oppaaksi lähti mukaan vinkkiä antanut paikallinen rouva. Lukijoilta saadut juttuvinkit ovat lehdelle aina kullanarvoisia.
Vuosikymmenten varrelle on mahtunut monia isoja uutisia, jotka ovat herättäneet tunteita, keskustelua ja kiistojakin. Maailma ja media ovat muuttuneet, mutta yksi asia on säilynyt: paikallislehden tehtävä on kertoa ihmisille heitä lähellä olevista tärkeistä pienistä ja suurista asioista, vahvistaa paikallista identiteettiä ja yhteisöllisyyttä. Uskon, että tälle arvokkaalle työlle on tilausta myös tulevaisuudessa.
Omassa arjessani aukevat nyt vielä kirjoittamattomat sivut. Iseänikin jännittää! Nykyisin puhutaan työurien jatkamisen puolesta, kun taas takavuosina kehotettiin antamaan nuoremmille tilaa työmarkkinoilla. Silloin itselläni kypsyi ajatus, että kun aika koittaa, on minun vuoroni siirtyä reserviin.
Arvelen, että tuleva tuo mukanaan lisää aikaa kotiväelle, arjen askareille ja kaikille niille asioille, joille aiemmin ei ole liiennyt tarpeeksi hetkiä. Lukemisen ystäville aika ei tule koskaan pitkäksi, ja valokuvaus sekä kirjoittaminen kulkevat varmasti aina mukana – mihinpä sitä intohimostaan pääsisi, kuten ei kissa karvoistaan. Kolumnikuvissani usein näkyneestä Hugo-kissasta on kylillä usein kyselty, ja kerrottakoon vielä, että kyseessä on nyt 11-vuotias brittiherra. Tällä kertaa poseeraaminen ei ollut sen mieleen, vaikka etätyöpäivinä mukava kaveri onkin.
Hyvät lukijat, vaihdan vapaalle hyvillä mielin ja ennen kaikkea kiitollisena, vaikka mieleen hiipii myös haikeus. Kiitos kohtaamisista ja kannustavasta palautteesta, jotka olen kätkenyt sydämeeni ja jotka ovat innostaneet minua aina eteenpäin kohti uusia haasteita. Lämmin kiitos myös työnantajalle luottamuksesta, inspiroiville työkavereille ja työyhteisölle, joka on ollut kuin toinen koti. En siis sano hyvästi – vaan näkemisiin!
auli.haapala(at)rantapohja.fi