Se on syk­sy nyt

Tätä kir­joit­taes­sa­ni piha­pih­la­jam­me vii­mei­set heh­ku­van punai­set leh­det itse­pin­tai­ses­ti pitä­vät ote­taan. Run­sas mar­ja­sa­to on kui­ten­kin jo parem­mis­sa suis­sa, kun ras­tas­par­vi piti juh­lat ja tyh­jen­net­ty­ään puun läh­ti iloi­ses­sa hup­pe­lis­sa hake­maan jat­ko­paik­kaa naapuritontilta.

On siis se armoi­tet­tu vuo­den­ai­ka, jol­loin ehkä meil­lä kai­kil­le on annet­tu mah­dol­li­suus naut­tia niis­tä luon­non anti­mis­ta, mit­kä syk­sy perin­tei­ses­ti tar­jo­aa meil­le kai­kil­le. Tämän päi­vän kyl­miöt, pakas­ti­met ym. mah­dol­lis­ta­vat kerää­miem­me mar­jo­jen ja mui­den syk­syn keräi­ly­tuot­tei­den säi­ly­vyy­den pit­käl­le tule­vaan talveen.

Var­sin vaa­ti­mat­to­man pir­tin ja kama­rin käsit­tä­väs­sä syn­ty­mä­ko­dis­sa­ni pir­tin lat­tian alla oli peru­na­kel­la­ri. Lähes päi­vit­täin­hän siel­lä käy­tiin. Kes­kel­lä huo­net­ta otet­tiin meno­luu­kun kol­me lat­tia­lank­kua pois, aukais­tiin väli­le­vy ja haet­tiin taas päi­vän keittoperunat. 

Koko tal­ven peru­nat siel­lä säi­lyi­vät todel­la hyvi­nä. Keväi­sin siel­tä sit­ten otet­tiin vie­lä sie­men­pe­ru­nat uut­ta kas­vu­kaut­ta varten.

Puo­lu­kat, joi­ta poi­mit­tiin hyvin­kin run­saas­ti, säi­löt­tiin piha­ra­ken­nuk­sess­ta ole­vas­sa puusaa­vis­sa. Siel­tä nii­tä tal­vi­pak­ka­sel­la­kin eri­lai­sil­la terä­aseil­la raa­pu­tel­tiin ja aika useil­la ate­rioil­la iloi­ses­ti syötiin.

No niin, edel­lä ole­va oli tie­ten­kin sitä menn­nyt­tä elä­mää, ja van­ha torp­pa puret­tiin­kin 1950-luvul­la. Raken­net­tiin uusi talo tilal­le, jota kotia sit­ten sanee­rat­tiin ja laa­jen­net­tiin vie­lä 1990-luvul­la tämän ajan ohjeis­tuk­sien ja tar­pei­den mukai­ses­ti. Näin mar­jo­jen, peru­noi­den ja muu syk­syn sato sai uut­ta aikaa vas­taa­vat talvivarastointitilat. 

Vie­lä pari vuo­si­kym­men­tä sit­ten oma­va­rai­suus ja pie­niä tilo­ja oli run­saam­min kuin nyt. Luu­li­sin, että myös met­sä­mar­jo­jen poi­min­ta oli aktii­vi­sem­paa kuin tänä päi­vä­nä. Esi­mer­kik­si kulu­nee­na vuo­te­na ulko­lais­ten poi­mi­joi­den osuus on ollut vähäis­tä, ja satoa on jää­nyt run­saas­ti metsiimme.

Näin ikäih­mi­sen näkö­kul­mas­ta kat­soen on toki luon­nol­lis­ta, että kun omat voi­mat eivät enää rii­tä muu­hun kuin ”kat­seel­la seu­raa­maan”, on help­po arvos­tel­la nyky­me­noa ja muis­tel­la men­nei­tä ja olla toki välil­lä väärässäkin.

Suo­ma­lai­sen luon­non kier­to­kul­ku ja moni­nai­suus ovat meil­le suu­ri rik­kaus. Itse olen kehus­kel­lut, että olen kevä­tih­mi­nen. Syk­sy on kui­ten­kin aina ollut kuin rakas ystä­vä, joka on ter­ve­tul­lut kylään. Tal­ves­ta en sit­ten eri­koi­sem­min pidä ja odot­te­len­kin jo hyvin aikai­ses­sa vai­hees­sa ensin jou­lua ja vuo­den­vaih­teen jäl­keen tal­ven tait­tu­mis­ta ja tule­vaa uut­ta kevät­tä. Tal­vi ja pak­ka­set kuu­lu­vat kui­ten­kin mei­dän poh­jois­ten ihmis­ten elä­mään. Tal­vel­la luon­to ikään kuin lepää ja val­mis­tau­tuu jäl­leen uuteen kevää­seen, kesään ja edel­leen syk­syyn ja uuteen sato­kau­teen, mei­dän kaik­kien nautittavaksi.

Lopuk­si aja­tus, että onko tääl­lä Poh­jo­las­sa näil­lä eri vuo­de­nai­ko­jen vaih­te­luil­la niin suo­tui­sa vai­ku­tus mei­dän suo­ma­lais­ten arkie­lä­mään, että olem­me tut­ki­tus­ti olleet jo useam­pa­na vuo­te­na maa­il­man onnel­li­sin kansa.

Ossi Han­he­la