Rent­ta­he­lek­ku: Uskal­taa­ko uijak­kaan ennää

Pil­vi­nen aamu­päi­vä. Koh­ta­lai­sen tyyn­tä. Yhtäk­kiä taka­pi­han koi­vi­ko­sa käy voi­ma­kas tuu­len­puus­ka. Aivan kuin luon­to antais käs­kyn: rii­suun­tu­kaa! Tuu­les­sa hei­lu­vat oksat puot­ta­vat vii­mei­set leh­ten­sä, suu­re­na leh­ti­pil­ve­nä. Tuu­li tyyn­tyy ja koi­vut ovat ilman leh­tiä. Kuin alas­to­muut­taan nolos­te­le­va ihmi­nen. Huh, sanon ääneen. Vie­rei­set kuuset ja petä­jät pysy­vi­ne neu­la­si­neen, toi­von, anta­vat loh­tua ja suo­jaa leh­ti­puil­le tal­ven kyl­mim­pi­nä päi­vi­nä. Samoin kuin kans­saih­mi­nen alas­to­mal­le pale­le­val­le ihmis­po­lol­le. Puis­tat­taa, on jo syksy.

Nok­ka sojot­taa jo lei­vi­nuu­nin läm­mi­tys­tä koh­ti. Toi­vot­ta­vas­ti pysyn sel­lai­ses­sa kun­nos­sa, että sel­viän siit­tä omin nok­ki­ne­ni! Säh­köl­lä läm­mit­tä­viä ehkä jän­nit­tää, puul­la läm­mit­tä­viä enem­män? Säh­kön hin­ta on puhut­ta­nut jo pidem­män­kin ajan suo­ma­lai­sia. Nyt on lisä­nä uus uhka korot­ta­mas­sa säh­kö­ku­lu­ja. Uhkan nimi on Suo­meen tule­vat ulko­lai­set datakeskukset.

Meil­le taval­li­sil­le tal­laa­jil­le koko sana, data­kes­kus, kun ei sano yhtään mit­tään. Asian­tun­ti­jat­kin ovat kah­taal­la asian kans! Tur­haa kait minä, täs­tä mit­tään ymmär­tä­mät­tö­mä­nä paa­saan. Näin maa­il­ma vain makaa täl­lä het­kel­lä. Sivus­ta kat­so­jia ollaan, vain pie­niä ihmisiä.

Elo­ku­vas­ta Mie­len­sä­pa­hoit­ta­jan rak­kaus­ta­ri­na ehdin kat­to­maan vain lop­pu­koh­tauk­sen. Mitä sii­nä näin, oli kos­ket­tav­vaa. Nai­sys­tä­vän­sä, tai­tei­li­jan, läh­tie­sä ja aikoe­sa pit­tää tapaa­mi­si­sa kol­men vii­kon tau­ko, jäi pap­pa nii­ne hyvi­neen aloil­leen. Tai nii­ne pahoi­neen­kin, vois sanua. Työ­teh­tä­vä­sä, sanoi nai­nen dedik­sen ole­van kol­men vii­kon pää­sä. “Dedik­sen?”, tois­ti pap­pa. “Niin dedik­sen”, huik­ka­si ystä­vä ja ajaa karaut­ti pihas­ta Ruti­nof­fi­ni kal­tai­sel­la autolla.

Aivan kysy­mys­mer­kin muo­toi­sek­si pap­pa ei enää tai­pu­nu, mut­ta näyt­te­li­jä osa­si työn­sä niin hyvin, että se kysy­mys­merk­ki “näky ili­ma­sa”! Joku ker­to­koon, toi­voa sop­pii, papal­le, että tai­tei­li­jan työn piti olla vala­mis kol­men vii­kon kuluttua.

Täsä näen, säh­kön kal­lis­tu­mi­sen lisäk­si, myös uhkan tänä päi­vä­nä. Että van­hat ihmi­set ei koh­ta ymmär­rä nuor­ten “suo­men kiel­tä”. En ole täsä yksin. Kuu­len täs­tä tuon tuos­ta­kin ikäis­te­ni suus­ta. Ja Kan­san radio-ohjelmassa.

Rivak­ka eli nopea kehi­tys tul­lee jät­tä­mään jäl­keen­sä koko ajan kas­va­van mää­rän mie­len­sä pahoit­ta­jia. Sii­nä kolo­me viik­koa ei dedik­seen rii­täk­kään, vaan sii­nä men­nee loppuelämä!

Nyt täs­sä luka­sin uuti­sia tie­to­kon­neel­ta. Nopias­ti oli luet­tu. Otsi­kot riit­ti, kiit­ti! Tuli vähän tun­ne, että muut­tais­ko vaik­ka Mar­siin. On vain sin­ne niin pit­kä mat­ka, että ehin kyl­lä kuol­la jo meno­mat­kal­la. Mut­ta usko tai älä, meno-paluu­lip­pua en ois osta­nuk­kaan. Enkä kyl­lä Pur­ran sak­si­mis­ten jälä­keen olis meno­lip­pua edes pys­ty­nyt osta­maan. Jäy­näl­lä oli­sin put­ni­kin kyy­tiin solut­tau­tu­nu. Mui­na nai­si­na vain, niin­kuin tämän päi­vän suur­mie­het teke­vät. Tämän­hän me kaik­ki tii­jäm­mä, päi­vien tär­keim­mis­tä uuti­sis­ta saam­ma kuul­la ja lukia.

Oikias­ti kun ajat­te­len, en olis ras­ki­nu rak­kai­ta­ni jät­tää­kään. En ees hele­pon elä­män toi­vos­sa Mar­sis­sa. Niin pal­jon on ihan lähi­per­het­tä, ettei miten­kään oltais voi­tu sen koko­sel­la poru­kal­la solut­tau­tua. Ois vaik­ka ite voi­nu jää­hä jäy­näs­tä kiin­ni just put­ni­kin ovel­la. Niin pit­kä jono mei­tä olis ollu men­osa. Sii­nä oli­sin jää­ny, kuin eno ven­nees­tä. Ja haa­veil­tu help­po elä­mä jää­ny koke­mat­ta. Lop­pue­lä­mä häpiä­sä ois pitä­ny ellää ja vaik­ka sika­rut­toon kuolla!

Eipä ole käy­nyt mie­le­säk­kään ennen, että vil­li­siat­kin voi­si­vat olla ihan tojel­li­nen syy vaih­taa pla­neet­taa. Nyt sekin on tosia­sia. Sanaa fak­ta voi­jaan täsä hyvin­kin käyt­tää, moter­nil­la kie­lel­lä. Tii­jä, mitä ja ketä nuo rut­to­set siat tartuttaa!

Uskal­taa­ko täsä uijak­kaan enää? Oli joku nyky­pu­he­li­mel­la saa­nu kuvat­tua, kun iso sak­ki vil­li­si­ko­ja oli uima­sa. Voit­ta­ko kuvi­tel­la uivan­ne min­kään­lais­ten siko­jen kans? Minä en voi. Vaik­ka­kin ne pik­ku­por­saat, jot­ka tuli kevääl­lä lap­suu­te­ni kot­tiin, oli­vat kovas­ti­kin sööt­te­jä. Kesä nii­tä kas­va­tet­tiin ja syk­syl­lä teu­ras­tet­tiin syö­tä­väk­si. Eikä se kovin kum­mo­sel­ta tun­tu­nu. Joka talos­sa niin teh­tiin. Ja jou­lu­kink­ku mais­tui kaik­kien suusa. Mut­ta ei niit­ten siko­jen kans uima­sa kyl­lä käyty.

Nykyi­sin­hän muu­ten liha­kin on “myrk­kyä”. Mut­ta se onkin sit­ten toi­nen juttu!

Rent­ta­he­lek­ku