Pilvinen aamupäivä. Kohtalaisen tyyntä. Yhtäkkiä takapihan koivikosa käy voimakas tuulenpuuska. Aivan kuin luonto antais käskyn: riisuuntukaa! Tuulessa heiluvat oksat puottavat viimeiset lehtensä, suurena lehtipilvenä. Tuuli tyyntyy ja koivut ovat ilman lehtiä. Kuin alastomuuttaan nolosteleva ihminen. Huh, sanon ääneen. Viereiset kuuset ja petäjät pysyvine neulasineen, toivon, antavat lohtua ja suojaa lehtipuille talven kylmimpinä päivinä. Samoin kuin kanssaihminen alastomalle palelevalle ihmispololle. Puistattaa, on jo syksy.
Nokka sojottaa jo leivinuunin lämmitystä kohti. Toivottavasti pysyn sellaisessa kunnossa, että selviän siittä omin nokkineni! Sähköllä lämmittäviä ehkä jännittää, puulla lämmittäviä enemmän? Sähkön hinta on puhuttanut jo pidemmänkin ajan suomalaisia. Nyt on lisänä uus uhka korottamassa sähkökuluja. Uhkan nimi on Suomeen tulevat ulkolaiset datakeskukset.
Meille tavallisille tallaajille koko sana, datakeskus, kun ei sano yhtään mittään. Asiantuntijatkin ovat kahtaalla asian kans! Turhaa kait minä, tästä mittään ymmärtämättömänä paasaan. Näin maailma vain makaa tällä hetkellä. Sivusta katsojia ollaan, vain pieniä ihmisiä.
Elokuvasta Mielensäpahoittajan rakkaustarina ehdin kattomaan vain loppukohtauksen. Mitä siinä näin, oli koskettavvaa. Naisystävänsä, taiteilijan, lähtiesä ja aikoesa pittää tapaamisisa kolmen viikon tauko, jäi pappa niine hyvineen aloilleen. Tai niine pahoineenkin, vois sanua. Työtehtäväsä, sanoi nainen dediksen olevan kolmen viikon pääsä. “Dediksen?”, toisti pappa. “Niin dediksen”, huikkasi ystävä ja ajaa karautti pihasta Rutinoffini kaltaisella autolla.
Aivan kysymysmerkin muotoiseksi pappa ei enää taipunu, mutta näyttelijä osasi työnsä niin hyvin, että se kysymysmerkki “näky ilimasa”! Joku kertokoon, toivoa soppii, papalle, että taiteilijan työn piti olla valamis kolmen viikon kuluttua.
Täsä näen, sähkön kallistumisen lisäksi, myös uhkan tänä päivänä. Että vanhat ihmiset ei kohta ymmärrä nuorten “suomen kieltä”. En ole täsä yksin. Kuulen tästä tuon tuostakin ikäisteni suusta. Ja Kansan radio-ohjelmassa.
Rivakka eli nopea kehitys tullee jättämään jälkeensä koko ajan kasvavan määrän mielensä pahoittajia. Siinä kolome viikkoa ei dedikseen riitäkkään, vaan siinä mennee loppuelämä!
Nyt tässä lukasin uutisia tietokonneelta. Nopiasti oli luettu. Otsikot riitti, kiitti! Tuli vähän tunne, että muuttaisko vaikka Marsiin. On vain sinne niin pitkä matka, että ehin kyllä kuolla jo menomatkalla. Mutta usko tai älä, meno-paluulippua en ois ostanukkaan. Enkä kyllä Purran saksimisten jäläkeen olis menolippua edes pystynyt ostamaan. Jäynällä olisin putnikin kyytiin soluttautunu. Muina naisina vain, niinkuin tämän päivän suurmiehet tekevät. Tämänhän me kaikki tiijämmä, päivien tärkeimmistä uutisista saamma kuulla ja lukia.
Oikiasti kun ajattelen, en olis raskinu rakkaitani jättääkään. En ees helepon elämän toivossa Marsissa. Niin paljon on ihan lähiperhettä, ettei mitenkään oltais voitu sen kokosella porukalla soluttautua. Ois vaikka ite voinu jäähä jäynästä kiinni just putnikin ovella. Niin pitkä jono meitä olis ollu menosa. Siinä olisin jääny, kuin eno venneestä. Ja haaveiltu helppo elämä jääny kokematta. Loppuelämä häpiäsä ois pitäny ellää ja vaikka sikaruttoon kuolla!
Eipä ole käynyt mielesäkkään ennen, että villisiatkin voisivat olla ihan tojellinen syy vaihtaa planeettaa. Nyt sekin on tosiasia. Sanaa fakta voijaan täsä hyvinkin käyttää, moternilla kielellä. Tiijä, mitä ja ketä nuo ruttoset siat tartuttaa!
Uskaltaako täsä uijakkaan enää? Oli joku nykypuhelimella saanu kuvattua, kun iso sakki villisikoja oli uimasa. Voittako kuvitella uivanne minkäänlaisten sikojen kans? Minä en voi. Vaikkakin ne pikkuporsaat, jotka tuli keväällä lapsuuteni kottiin, olivat kovastikin sööttejä. Kesä niitä kasvatettiin ja syksyllä teurastettiin syötäväksi. Eikä se kovin kummoselta tuntunu. Joka talossa niin tehtiin. Ja joulukinkku maistui kaikkien suusa. Mutta ei niitten sikojen kans uimasa kyllä käyty.
Nykyisinhän muuten lihakin on “myrkkyä”. Mutta se onkin sitten toinen juttu!
Renttahelekku


