Har­taus: Emme­hän unohda

Yksi­näi­syys on aikam­me hil­jai­sis­ta suruis­ta. Se ei vält­tä­mät­tä näy ulos­päin. Voi olla koti, jos­sa on sei­näl­lä ja pöy­dil­lä valo­ku­via lähei­sis­tä, mut­ta sil­ti sydä­mes­sä on suu­ri kai­paus: Kun­pa joku tuli­si käy­mään tai kysyi­si mitä minul­le kuuluu.

Dia­ko­nia­työs­sä näi­tä koh­taa­mi­sia tulee, jois­sa tuo edel­lä mai­nit­tu tulee todek­si. Eri­tyi­sen kipeäs­ti yksi­näi­syys voi kos­ket­taa ikäih­mis­tä, jon­ka puo­li­so on kuol­lut, lap­set asu­vat kau­ka­na ja oma toi­min­ta­ky­ky on hei­ken­ty­nyt niin, ettei jak­sa itse läh­teä hake­maan seuraa.

Raa­mat­tu muis­tut­taa mei­tä sii­tä, että ihmi­nen on luo­tu yhtey­teen tois­ten kans­sa. Jee­sus sanoi” Rakas­ta lähim­mäis­tä niin kuin itseä­si” (Mark.12:31). Lähim­mäi­sel­lä ei tar­koi­te­ta sama­ni­käis­tä, saman­hen­kis­tä tai itsel­le tut­tua ihmis­tä. Lähim­mäi­siä olem­me kaik­ki toi­sil­lem­me, lähim­mäi­nen on myös se van­hus jon­ka asuu naapurissa.

Raa­mat­tu antaa myös eri­tyi­sen arvon van­huu­del­le. Psal­mis­sa sano­taan ” Älä hyl­kää minua van­huu­den päi­vi­nä, älä jätä minua kun voi­ma­ni uupu­vat” (Ps.71:9). Nämä sanat kyl­lä pysäyt­tä­vät. Van­huu­teen liit­tyy luon­nol­li­sen avun ja tois­ten ihmis­ten lähei­syy­den tar­ve. Sil­loin jos kos­kaan mei­dän tuli­si olla läs­nä. Tämän vuo­den kir­kon yhteis­vas­tuu­ke­räyk­ses­sä on kes­ki­tyt­ty tee­maan van­he­ne­mi­seen liit­ty­vään pel­koon pär­jää­mi­ses­tä, ja ikään­ty­nei­den hätään. Kuka minut hoi­taa? Yhteis­kun­nas­sam­me hel­pos­ti koros­te­taan nuo­ruut­ta ja tehok­kuut­ta, mut­ta ihmi­sar­vo ei rii­pu sii­tä, kuin­ka pal­jon jak­saa teh­dä tai kuin­ka nopeas­ti pys­tyy liik­ku­maan. Jokai­nen ihmi­nen on Juma­lan luo­ma ja arvo­kas, myös sil­loin kun kädet vapi­se­vat, muis­ti pät­kii tai aske­leet ovat hidastuneet.

Moo­sek­sen kir­jas­sa Juma­la antaa kan­sal­leen tär­keän ohjeen ”Nouse har­maa­hap­si­sen edes­sä ja kun­nioi­ta van­hus­ta” (3.Moos.19:32).

Mei­dän tuli­si opet­taa myös lap­sil­le, että van­hus­ten koh­taa­mi­nen on tär­keä ja arvo­kas asia. Jokai­sel­la van­huk­sel­la on oma tari­nan­sa. Mei­dän pitäi­si pysäh­tyä kuun­te­le­maan nii­tä tari­noi­ta. Lap­si voi­si soit­taa iso­van­hem­mil­le. Hän voi­si piir­tää kor­tin van­hain­ko­din asuk­kaal­le. Hän voi­si van­hem­man kans­sa käy­dä ter­veh­ti­mäs­sä yksi­näis­tä naa­pu­ria. Lap­sel­le täl­lai­nen koh­taa­mi­nen voi opet­taa jotain sel­lais­ta, mitä mikään oppi­kir­ja ei pys­ty opet­ta­maan. Kun suku­pol­vet koh­taa­vat, molem­mat voi­vat saa­da jota­kin arvokasta.

Jos­kus suu­rin lah­ja , jon­ka voim­me toi­sel­le antaa, ei ole raha eikä tava­ra vaan se on oma aikam­me. Ja ehkä juu­ri sii­nä toi­nen ihmi­nen voi jäl­leen tun­tea ole­van­sa muis­tet­tu, rakas­tet­tu ja arvokas.

Sari Luk­ka, dia­ko­nia­työn­te­ki­jä, Hau­ki­pu­taan seurakunta