Pari viikkoa sitten nousin autollani Pohjantieltä Haukiväylän rampille. Kun käännyin Haukipudasta kohti, takapuskuriini liimaantunut toinen autoilija sai tarpeekseen kotterostani ja kaahasi ohitseni liittymäalueen sulkuviivasta ja nopeusrajoituksesta välittämättä. Pian auto oli jo kadonnut kaukaisuuteen.
Aloitettuani työmatka-autoilun olen saanut kokea ruuhka-aikojen liikenteen riemut. Edellä kuvailemani tapaus on ääriesimerkki, mutta tiivistää hyvin piittaamattomuuden, johon törmään jatkuvasti.
Nopeusrajoitukset tuntuvat olevan liian monelle autoilijalle vain suositus. Fintrafficin Ajonopeudet maantiellä 2024 ‑raportin mukaan noin joka kymmenes henkilö- ja pakettiautokuski ajaa ylinopeutta yli 10 kilometriä tunnissa. Määrä ei yllätä minua, sillä kovin monet pitävät moottoritien vasenta kaistaa kiitoratanaan.
Petrattavaa riittäisi etenkin tietyömailla. Esimerkiksi Ritaharjun kohdalla alennettu ajonopeus on monelle kuskille kova paikka. Viime kuussa Oulun poliisi tutkasi tällä tietyömaalla pahimmillaan jopa 178 kilometrin tuntivauhtia ajaneen autoilijan.
Vuodenaika tuo työmatkaliikenteeseen omat haasteensa. Valoisan ajan kaventuessa näkyvyys heikkenee ja saa myös hirvet liikkeelle aamu- ja iltahämärällä. Vielä emme ole nähneet talven yllättävän autoilijoita, mutta viime viikolla Kouvolassa sattui törmäys suojatiellä, kun kuski oli jättänyt ikkunoihin hiipineen jään kaapimatta.
Yleensä saan Pohjantiestä tarpeekseni jo aamulla ja köröttelen kotiin vanhaa nelostietä pitkin. Töistä lähtiessä malttia pitäisi olla vielä enemmän kuin aamulla, sillä tyypillisesti ihmisen vireystila laskee iltapäivällä. Siitä huolimatta rantatiellä riittää hiillostajia lähes päivittäin.
Vaikka houkutus hurjasteluun olisi kuinka suuri, sillä ei juuri säästä aikaa. Sen sijaan kasvavat vain riskit. Jätetään siis turha kiire kotiin, kun seuraavan kerran sukellamme työmatka-autoilijoiden virtaan.
Maaria Tuisku
maaria.tuisku@rantapohja.fi