Jat­koai­ka

Yllä­ole­vaan otsik­koon vii­ta­ten, vähän mie­tis­ke­lin onko sove­lias­ta kir­joit­taa aihees­ta tai ajas­ta, jota me ikäih­mi­set täl­lä het­kel­lä eläm­me, eli elin­kaa­rem­me lop­pusuo­raa. Kir­joi­tan kui­ten­kin, kos­ka itse­kin kuu­lun tähän joukkueeseen.

Tiet­tä­väs­ti ei ole kovin tark­kaa mää­ri­tel­mää sii­tä, mil­loin ihmi­sen van­huus alkaa. On puhut­tu noin 75 vuo­den ikä­haa­ru­kas­ta, jol­loin kehom­me alkaa jo rapis­tua ja hen­ki­set­kin voi­ma­va­ram­me pak­kaa­vat hei­ken­ty­mään. Suo­ma­lais­ten mies­ten kes­ki­mää­räi­nen elin­ajan ole­tet­tu pituus lie­nee sii­nä 80 vuo­den paik­keil­la ja nai­sil­la muu­ta­maa vuot­ta enem­män. Kaik­ki on vain niin kovin yksilöllistä.

Ystä­vä­pii­ris­tä­ni­kin tun­nen pap­pa­rai­sen joka on jo muu­ta­man vuo­den yli 90 vuot­ta. Hän itse­kin ihmet­te­lee kor­ke­aa ikään­sä. Eten­kin kun hän ker­toi vuo­si­kym­me­nien aika­na sai­ras­tel­leeen­sa koh­tuul­li­sen pal­jon. Muun muas­sa veren­pai­ne- ja koles­te­ro­li­lääk­keet ovat olleet vuo­si­kym­me­nien ajan. Lisäk­si on vaih­det­tu uusia nive­liä van­ho­jen tilal­le, ja mui­ta­kin kirur­gi­sia toi­men­pi­tei­tä on suo­ri­tet­tu. Tie­tys­ti täs­sä koh­taa on kiit­tä­mi­nen suo­ma­lais­ta ter­vey­den­hoi­to­jär­jes­tel­mää, mut­ta myös poti­laan akti­vi­teet­tia, että on aikoi­naan aina hakeu­tu­nut hoi­toon tar­vit­ta­van ajois­sa. Kun lähes kaik­ki enti­set kave­rit ja ystä­vät ovat siir­ty­neet rajan toi­sel­le puo­len, hän puhuu­kin usein elä­vän­sä niin sano­tus­ti jat­koai­kaa. Joka tapauk­ses­sa hänel­lä on edel­leen­kin ajo­kort­ti, aje­lee asioil­laan kau­pun­kia­jo­ja, tekee päi­vit­täin lyh­käi­siä käve­ly­lenk­ke­jä ja niin edelleen.

Luu­li­sin, että meil­lä jokai­nen haluai­si elää mah­dol­li­sim­man hyvää elä­mää mah­dol­li­sim­man pit­kään ja että se vie­lä tääl­lä elin­kaa­rem­me lop­pu­puo­lel­la­kin täyt­täi­si oman mie­lem­me mukai­set tar­peet ja odo­tuk­set. Enem­pää emme voi havitella.

Ihmis­suh­tei­den mer­ki­tys­tä lähei­siim­me, mut­ta myös kodin ulko­puo­lel­la ole­viin kave­rei­hin ja ystä­viin ei voi lii­kaa koros­taa. Niil­lä on mer­ki­tyk­sen­sä koko elä­män mit­tai­sel­la matkalla.

Lap­se­na, nuo­re­na, aikui­se­na ja viel­lä van­ha­na­kin tar­vit­sem­me sosi­aa­lis­ta kans­sa­käy­mis­tä ja kun esi­mer­kik­si iäk­kään ihmi­sen rin­nal­ta ja ympä­ril­tä kave­rit ja ystä­vät yksi toi­sen­sa jäl­keen nuk­ku­vat pois, jää jäl­jel­le yksi­näi­syy­den tun­ne, kai­paus ja ikä­vä. Kai­paa­maan jää­nyt voi kokea yksi­näi­syy­den hyvin­kin voi­mak­kaa­na, niin että se vai­kut­taa hänen omaan­kin hyvin­voin­tiin­sa hei­ken­tä­väs­ti koko lop­pue­lä­män­sä ajan.

Kun ajat­te­len tar­kem­min tätä eloa, väki­sin­kin tulee aja­tel­leek­si, onko se kovin tavoit­teel­lis­ta­kaan pyr­kiä ”jat­koa­jal­le”. Tär­keäm­pää lie­nee iäk­kää­nä­kin olla aktii­vi­nen, etsiä sosi­aa­lis­ta kans­sa­käy­mis­tä ja onnel­li­suut­ta ja tasa­pai­noa ja tor­jua masen­nus­ta ja nega­tii­vi­sia ajatuksia.

Tie­tys­ti huo­not­kin het­ket kuu­lu­vat elä­mäs­sä samaan paket­tiin, mut­ta hyvien asioi­den sum­man toi­von kaik­kien koh­dal­la vie­vän reip­paas­ti voi­ton puolelle..

Ossi Han­he­la